NIKO. Albionin rannalla sanoman sain, muistelin, mitä tehnyt olin, ja kotimaahani kohta purjehdin.—Eerikki, sinä kaiketi tiedät, missä ja kuinka tyttöni nyt elää!
EERIKKI. Äitinsä kuoltua, perintönsä, niin huone kuin irtain tavara, myytiin huutokaupassa; suutari Topias, lähin naapuri, esimieheksensä joutui, ja haltuunsa otti hän sekä tyttärenne että tyttären rahat. Kuinka rahat ovat käytetyt, sitä ei tietä, mutta niinkuin orja on tyttö raiska saanut työtä tehdä suutarin huoneessa.
NIKO. Tulenpa kohta ja sun pelastan ja suutarin tilintekoon vedän. —Muistatko jotain kummallista jälkeensäätöstä siltä vanhalta korpraalilta, säätöstä joko tyttären tahi suutarin pojan hyödyksi, aina ken ensin heistä joutuisi naimisiin?
EERIKKI. Asian tiedän! Kaikki näyttää toki käyvän suutarin pojan hyväksi. Hän on nyt parhaillaan naimaretkellänsä, jonne vanhempansa kiivaasti joudutit häntä, estäin tytärtäsi saamasta Kristoa, eräs nuori seppä, oiva mies. He tiesit, kuinka toimitit.
NIKO. Sen tiesit; mutta kulta on multa. Sinä Kristos saat; naittajas on tässä. Sua himoon nähdä, Jaana-kynäsein.
EERIKKI. Seuraa minua, niin pääset kyydillä, mutta tiellä viivymme toki kaksi tahi kolme päivää. Asiaini tähden täytyy mun koukku tehdä!
NIKO. Suoraan kotokylää kohden koukkuja tekemättä!—Nyt, toverini, hyvästi!
EERIKKI. Pian taasen toinen toisemme kohdataan!
NIKO. Niiden tuttavien mäkien, kivien ja kantoin vaiheilla.—Hyvästi jää! (Menevät kumpanenkin eri haaralle).