ESKO. Sitähän minä tarkoitan.
TOPIAS. Me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, ehkä välisti vähän haastelemmekin esikuvain ja tunnusmerkkein kautta; emme ole niin tyhmiä.
ESKO. Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira; mutta viisaus ei ole kaikille annettu.
TOPIAS. Oikein, poikani!—Kuules, niin tahdon sulle kertoa tapauksen pipliasta: Oli eräs hurskas mies nimeltä Topias ja hänellä poika, jonka tuli naimaan lähteä. Malta, Esko, että minäkin olen Topias ja on minulla poikakin, jonka myös on lähteminen kosio-retkelle.
ESKO. Ihmeellinen yhtäpitäväisyys asiassa! Molemmat olit he suutaria myös?
TOPIAS. Sitä en varmaan tiedä, mutta luulen toki, että niin oli laita.—Mutta, niinkuin sanoin, he olit hurskaita miehiä; ja koska nyt poika naista kosimaan läksi, jolla jo seitsemän sulhaista ollut oli, mutt' perkele heidän kaikki surmannut, että oli rakkautensa tyttöä kohtaan saastainen …
ESKO. Mutta minun rakkauteni on puhdas, vaan ei lihan himo eikä silmäin pyyntö.
TOPIAS. Luulenhan, että niin on laita, mutta saatana taitaa kuitenkin surmakses tällä retkellä eteesi heittää verkkonsa ja paulansa.
ESKO. Mutta enemmin kuin saatanata verkkoinensa, pelkään puusuutaria samassa kylässä, jossa Kreeta palvelee. Reppuryssältä, Timoteukselta, olen kuullut, että on toukalla kerno silmä tyttöä kohtaan. Mutta onpa hän vaan puusuutari, viheliäinen nakertaja, jolla ei koskaan ole toivoa mestariksi, johon arvoon minä taidan astua jo ensimäisissä käräjissä. Niin, hän on hangoittelijani, mutta luullakseni ei aivan vaarallinen.
TOPIAS. Oikein haasteltu ja viisaasti. Yhteen vetävät luontomme aina ja joka tempussa. Kuraasi kasvaa sinussa, kasvaa!—Mutta missä katkaisin kertomukseni?—Niin; riettauden henki niitä seitsemää kiusasi ja sentähden he surmattiin.—Kuuntele hartaudella, Esko, minä haastelen pipliasta.