MIKKO. Sinä tulisit sen perään minulta ja linkoisit itses sitten tästä
Amerikkaan.
ESKO. Jos näin sinä haastelet vakaasta mielestäs, niin Jumal' järkeäsi varjelkoon, mies! Mutta enhän ihmettele, jos oliskin aatuksen voimas hieman hämmentynyt, koska en ole itsekään kaukana siitä, ja molemmat olemme samassa puristimessa. Sinun tulee tili tehdä rahoista, ja minun kaikesta muusta, ja nyt on kysymys, kuinka rohkenemme lähestyä kotoa.
MIKKO. Ketä pelkää mies?
ESKO. Sinä tiedät, että on minulla karhu äitiksi, jonka kanssa ei ole hyvä leikitä.
MIKKO. Jaa-ah, naaraskarhu kaksi penikkaa hännässä, sen kanssa ei ole juuri hyvä leikitä.
ESKO. Tiedänpä hänen kanssaan harvan miehen vertoja vetävän, mutta tiedänpä toki, että voittaisin hänen minä, mutta enpä tahdo häntä kohden kättäni nostaa; sillä olla äiti, se on pyhä ja korkea asianhaara.
MIKKO. Hänpä, luulen, teidän huoneen pitää kurituksessa ja Herran nuhteessa.
ESKO. Yhden asian sinulle salaisuutena ilmoittaa tahdon.—Äitilläni on patukka, tuon pituinen terva-pamppu, jota meidän kaikkein, niin isän kuin poikien, syystä pelätä tulee; sillä totta sanoen, niin saammepa silloin tällöin—milloin yksi tahi kaksi milloin koko nummisuutarin huone—tuntea tämän pampun pienempää päätä. Ja aavistanpa siitä nousevan taasen aika pampputanssin, ehdittyäni kerran kotiini vaan. Selkätauluni, siitä olen varma, saa tämän onnettoman hääretken maksaa.
MIKKO. Mutta vanhempasi, niinkuin järjelliset ihmiset, muistakoot asiain ei aina käyvän toivon mukaan. Luoti ei satu aina pilkkuun.
ESKO. Haasteletpa oikein. Luoti ei satu aina pilkkuun. Mutta kuinka selitämme tämän kauvallisen viipymisemme, koska olisimme tainneet kääntyä takaisin kohta, nähtyämme millä kannalla asiamme seisoit, ja olla kotona kolmantena tahi neljäntenä päivänä, luettu siitä asti, koska läksimme häihin? Aatteles, nyt olemme viipyneet kolme viikkoa ja juuri sinun tähtes, Mikko. Niinkuin ruoto-ukko olet sinä kulkenut sukulaisista sukulaisiin ja krouvista krouviin, ja minä, näethän, en ole tahtonut jättää puhemiestäni.