MIKKO. Esko, minä sairastuin tiellä ja sentähden viivyimme.
ESKO. Mutta rahat, mihin sanottaisiin niiden menneiksi?
MIKKO. Sööterskalle.
ESKO. Mutta mitä olisin tehnyt minä sairauteni aikana?
MIKKO. Istuit vuoteeni ääressä ja itkit etkä tahtonut jättää uskollista puhemiestäs.
ESKO. Se vale ei auta meitä kauvas, ja toiseksi, tiedäthän lupaukseni pyhän, etten koskaan valheen kengillä kuljeskele.—Totta puhukaamme ja olkaamme sitten valmiit ottamaan vastaan mitä annetaan.
MIKKO. Ota sinä; minä en ole äitisi pampun alaa.
ESKO. Et siis aio tulla kanssani kotia?
MIKKO. En selkääni saamaan. Mutta jos tulen, niin totta täytyy puhua minun myös. Nyt kysytään minulta asian laitaa, minä kerron kaikki, ja, valitettavasti kyllä, täytyy mun lopettaa kertomukseni sinun ilkivaltaisuuksillasi Karrissa, täytyypä mainita siitä nuriin viskatusta pöydästä, särjetystä viulusta ja akkunoista.
ESKO. Sitä sinun ei tarvitse, vaan sano, että läksimme Karrista vähän ennen kuin minä ruokapöydän nuriin viskasin.