MAX. Ketä olette te?
GILBERT. Huu huu! Etkö minua tunne enään? Minä olen sen miehen varjo, jonka armottomasti keihästit kuoliaaksi lähellä porttia Berlinin kaupungin. Tähän paikkaan syöksit sinä sisään painettis, ja haava tällä kohdalla on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit aseeni kaatuessa.
2:N SOTAMIES. Hii haa huu, oi yötä pitkää täällä! Etkö minua tunne, sinä Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi kadulla lähellä nahkuri Köhlerin taloa, siinä minun tapoit, teit leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja isättömäksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!
FUCHS. Paras ystäväni, minun täytyi tehdä niinkuin kapteeni käski.
3:S SOTAMIES. Voi sinua voi! Tunnetko minua, mies? Minä olen sen miehen varjo, jonka pään sinä halkasit Berlinin palossa lähellä kasarmia, jossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinä kirotun miehen kirottu varjo täällä hämärän alhossa, voi!
KASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yö ole niin surkea kuin kuolleen miehen varjon elämä täällä. Tunnetko minua? Olenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinä katkaisit kuin nauriilta naatin. Etpä minua armahtanut, vaihka polvillani edessäs rukoilin, näin sanooden: säästä henkeni, jätänpä muuton tänne suojattoman tytön, jolla on seittemän minun siittämääni poikaa, hänen tahdon ottaa lailliseksi vaimokseni, koska sodasta takaisin palaan. Niin rukoilin minä, mutta etpä armahtanut sinä, vaan iskit minua tähän, ja isku siihen paikkaan on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin unelma poisväikkyi pakeneva sielu. Tässä seison nyt helistellen hampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitä ettäs olet nyt tyhjä sumukuva; jos olisit vielä lihaa ja luuta, niin sydämmes nyt povestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin sielu.
FUCHS. Resuun, veli kulta, resuun! Oi oi! me olemme jo kyllä kiipaleissa. Pieniä kiusanhenkiä, kuin vihainen ampiaisparvi, tässä kihelöitsee ympärillämme ehtimiseen ehtimiseen.
MAX. He eivät suo meille rauhaa enemmin täällä kuin teit sen siellä.
FUCHS. He ovat semmoisia pieniä-ruhtinoita, kovin nälkäsiä; jos tahdon viedä luskallisen soppaa suuhuni, he kohta siitä sieppaavat osansa, ja jos en antais, imisitpä minusta veren kuin kirput ja hyttyset. Niin on laitamme. Sentähden katsahtakaat nyt vähän armeljaammin päällemme. Minä tapoin sinun, sinä olsit muuton tappanut minun, niinkuin yksi teidän miehistä viimein tekikin. Ja tässä istumme nyt, tapettuina kaikki. Mitäs tehdään, veljeni?
KASPER. Jaa, tässä ollaan, kaukana heimostamme ja armaista ystävistä.
Oi minun entinen elämäni!