LIINA. Oi, hän tulee kyllä, mutta kaiketi vasta lähtöhetkelläs. Sillä tämänkaltaisissa kohtauksissa ei ole hän koskaan paljouden tekijä. Pitkät ja kyyneleiset jäähyväiset eivät juuri miellytä häntä. Ja siinähän soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)
LEO. (Erikseen) Sinä korskea nainen, ole huoleton. Minä en väsytä sinua lähtövirsillä, en kyyneleillä, vaan katsahdan aina yhtä kylmästi puolees kuin sinäkin tänne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani ikuisesti liekehtivä tuli!—Pois kauas tästä! Tule, aava valtameri, ja viileytä sydämmeni kuume! Ole unohdukseni virta!
LIINA. Mutta katso, hän seisoo kuin uneksuva. Leo!
LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein tähtäilin sen kiireeltä alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi, mielisinpä sieltä kerran vielä katsahtaa ympärille. Mutta aikani on lyhyt.
LIINA. Ehdithän kyllä siihen käyntiin. Kaikkihan on jo varustettu valmiiksi matkalles. Riennä vaan!
LEO. Minä riennän! (Menee oikealle.)
LIINA. Onpa hän vihdoin kuin hieman levoton. Mutta näyttääpä kuitenkin, että mielii hän meistä pois.
ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimäisen kerran. Mutta enhän ihmettele.
LIINA. Et ihmettele?
ANNA. Jotain kuiskataan.