LIINA. Mitä kuiskataan?
ANNA. Tuossa kirjeessä, kirjeessä Leolle hänen sedältänsä Amerikasta, löytyi eräs korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha ha!
LIINA. Hoo!
ANNA. Setä kasvatti vauvan ja viimein päätti hänen—ah!—kultakanaseksi
Leollensa.
LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; hän juuri voi lemmistyä kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistä! Melkein uskon, mitä kerroit.
ANNA. Niin; ja tämähän kuva nyt tähtenä lännessä viittaa nuorta sankariansa luokseen.
LIINA. Ehkä tuhatkihara nainen on anastanut hänen katalan sydämmensä, joka nyt liekehtii pääsön himosta. No, hän menköön ja saavuttakoon onnensa.
ANNA. Ah, parhaan onnensa on hän nauttinut juuri tässä teidän kätenne alla!—Hän lähtee meistä ja jää ehkä iäksi. No, hän jääköön; mutta ainahan kolkompaan yksinäisyyteen me itse jäämme tänne, kurjat.
LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.
ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta hälinä ja meno, siinähän elämä ja ilo.—Tehkäät häitä, fröökinäni!