LIINA. Mitä muistelet?
ANNA. Elämän ankaraa lakia!
LIINA. Mitä huolin siitä?—Nämät miehet, jaa, kas nämät! Minä lahjoitan heille jalon hylkäykseni.
ANNA. Samasta syystä siis sai myös tuo mustatukkainen maisterimme teiltä kiellon?
LIINA. Mikä hulluus! Katso, eräs teikari astuu eteeni, eräs maisteri täynnä itserakkautta, eräs vänrikki täynnä peilirakkautta; ja minäkö nyt, niinkuin hän pyytäen vaatii, hänelle heittäisin alttiiksi kaikki, elämäni, onneni, minä iäisyyden tytär? Minäkö hänen tavarakseen? Mikä julkeus! Sydämmeni paisuu!
ANNA. No kuinka sitten lähtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten sydämmemme, on teihin äärettömästi rakastunut?
LIINA. Hän olkoon vaiti kuin hauta ja vähimmin kaikista huokailkoon hän, hikoilkoon hän, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitä vähemmin antakoon hän tuskansa ilmi. Kaikki hän kätkeköön ja silloin ehkä syttyisi sydämmeni myös, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitä aattelen ja puhun minä mieletön, hullu tyttö! Minäkö lemmistyisin noihin miehiin, minä? Vale!
ANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein?
Siipoiksi Kyöpeliin!
LIINA. Mitä huolin siitä?—Mene! Murkinan hetki on lähellä.
ANNA. Minä riennän, fröökinäni, minä juoksen! (Poistuu vasemmalle.)