LIINA. Lasin ääressä kosteasilmäisenä narrina.—Mutta enintään pidinkin hänen kumarruksensa leikkinä vaan.
ANNA. Ei! hän teki vakuuden kysymyksen. Minä tiedän sen.
LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.
ANNA. Ja niin äveriäs mies.
LIINA. Minun käteni ja sydämmeni! Mikä rohkea hävyttömyys!
ANNA. Vänrikiltä?
LIINA. Kaikilta!
ANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltä ihanimman tavan ja asetuksen. Voi teitä! Sen tahtoisitteko täällä tytön työksi?
LIINA. Pois, hupsu! Minun työkseni? (Polkien jalkaansa) Pois!
ANNA. Mutta minä muistelen—