LEO. Ja tämä on kehno työ. Mutta heitetään pois nuo huokaukset, heitetään ne pois tetrao urogallus'ten nimessä! Kuinka jaksavat he?
ANTON. Metsotko?
LEO. Metsot, metsot, jöröt linnut, tulipunaiset kaaret silmien ympäri!
(Erikseen ja paimen kädellään otsaansa) Oi, oi!
ANTON. Hehee! Viisi tetrao urogallus'ta! Urogallus, urogallus! Uhkea, verraton nomen tuolle kanalintujen taajalle taatalle. Urogallus! Ja he tappelevat kuin sankarit.—Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin? Kurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi.
LEO. Mutta en taida.
ANTON. Sillä hän on korea, pulski, marjaposkinen heiskale. Ja hänen nimensä…? (Muistelevalla muodolla)
LEO. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi!
ANTON. Se on juuri kieleni kärjellä. Mutta istukoon hän siinä; minulla on samalla kielellä vielä toinen kysymys sinulle. Leo, vastaa minulle totuudella jaa tai ei, koska heitän sinulle kysymyksen, jonka tähtäimessä hää-ilta loistaa. Lupaatko sinä?
LEO. Minä lupaan pyhästi. Kysykäät.
ANTON. Mutta kysyttyäni, älä seiso mykkänä edessäni, vaan anna mun kuulla sanoista toinen.