LEO. Kysykäät. Minä jo tiedän, mitä vastaan.
ANTON. Lemmitkö hieman tuota meidän ylpeää impeä, kuin nuorukainen impeä lempii?
LEO. Ketä?
ANTON. Liinaa. (Hetki äänettömyyttä.) Jaa vai ei?
LEO. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa?
ANTON. Hoo, hän oli vaan se punainen marjaharkki, jolla viettelin nuoren terrikukkoni koreasti paulaan, ha ha ha! Mutta mitä vastaat?
LEO. Mitä kysytte?
ANTON. Mitä kuulen suustas, jaa vai ei?
LEO. Minä lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatusäitiäni. Ja hyvin, jos kohtalo, mun kerran tultuani uuteen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri hänen vertaisensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaan en katsois. Ah! johan uneksun minä monestakin siellä, kreoli-neidoista, mulatti- ja mestiisi-immistä, joilla on hohtavat värit ja koristeet. Ja siellä, oi siellä olkoon ensimäinen askeleeni naida näistä lännen ruusuista yksi, mi leipäni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao urogallus, sehän olkoon ensimäiseni!
ANTON. Mikä kanalja! Ha ha ha!—Noo, minä tiedän, että löytyy sinussa, vaikkas kuleksitkin usein tuolla ylhäällä sinisalvoksissa, usein peevelissä tuolla iltaruskos »tulisissa tauloissa»,—niin tiedän, että löytyy sinussa jotain peijakasta, jotain, kuinka ma sanoisin, sakramenskattua, ja sentähden pidän sinusta. Sillä ilman näitä lahjoja olisit kyynelherkkä, imelähuulinen fröökinä. Niin juuri!—Mutta täyteen toteen taas, mun poikani. Minä tahdon sinulta vastauksen kunnias nimessä.