LEO. Senhän jo annoin. Mutta mikä tuulen kierros on tuonut teille tällaisia arveloja? Hän on mun kasvattajani vakaa!
ANTON. Voi myös olla kultaseskin.
LEO. Mikä on hän vielä? Hoo, vaakunoita, kilpiä, keihäitä ja miekkojahan kiiltää ja kalisee hänen polviluvussansa. Mutta mikä olen minä?
ANTON. Hiiteen kaikki miekat, kilvet ja vaakunat! Tosin on hän korskea, ei sietäis hän suinkaan miesivaltaa, ja miehen, taipuvan naisen tohvelin alle, hylkäis hän perin. Sentähden ei ole toivoa hänestä kellään uroolla, vaan ylpeästi katsahtelee hän Kyöpeliin.—Mutta nyt jokin vaikutus sinusta tai sisällinen aave minussa tahtoo mulle kuiskata sydämmesi tuskasta, tuskasta tämän naisen tähden. Kas, minä myös olen ollut nuori ja mielin nyt puhua pienen hiukan koristettakin, vakaassa hengessä. Kaukarannalla, kaukana toivottomasta kullastamme, salattu lempi yhdeltä meistä sammuu vähitellen unennäkönä rinnastamme; mutta toisessa se taasen muuttuu sielun synkeäksi paloksi ja usein hänen elämänsä turmelee tai kuolettaa. Tässä, Leo, ehkä olet sinä tuo toinen mies. Mutta huomaa asia. Ennen eroamme aukaise minulle povesi täällä, ja keveämmin kannat lempes murhe-taakan siellä, tietäen, että on sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja.—Enhän, Leo, kummastelisi sydämmes ahdinkoa. Sillä tämä nainen, vaikka ylpeä ja kiivas, on jo ennenkin lumonnut monen miehen mielen. Hän on ylevä, väikkyy vapaana korkeudessa.
LEO. Heti poistun hänestä iäksi; ja hyvin kaikki. Eikä ole kuitenkaan nyt kaikki hyvin!
ANTON. Näenpä sun vimmas. Mutta päästä jo osa tuskastasi tänne, ystäväs syliin. Ja täällä (lyö vasten rintaansa), sinä tiedät sen, lepää kalliin salaisuutes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse purjehdit lännen manterelle.—Noo, sano, poika, sisimmäinen aatokses tuosta meidän emännästä. Leo. Paljon hyvää on hän osoittanut minulle ja siitä kiitän häntä, toivoen hänelle kaiken elomme onnen ja ilon.
ANTON. (Polkien jalkaansa) Poika, miksi juonittelet? Kohta eroomme; ja
Jumal' avita, eihän kaukana, ett'ei hurja silmäni puserra vettä!
Hetkessähän lähdet.
LEO. Hetkessä lähden, heittäen Edenini ihanan yrttitarhan, jossa kerran näin autuuteni. Olinhan onnellinen, mutta juuri onneni lähteestä kumpuili tuhoni ylös. Voi kielletty hedelmä, johon on kielletty katsomastakin! Mutta minä tein sen ja ihastuen katsahdin häneen, onneton, ja tämä oli syntini, jonka rangaistus nyt mun kauas karkoittaa. Ja minä riennän, lähden hänestä ainiaaksi—ja tänä päivänä! Ihmeellinen päivä, jona silmäni on kadottava sieluni valon, päivä tumma, murheinen ja armas toki, juhlapäivä pilvinen! Oi! vietänpä sydämmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kolkossa temppelissä seisoen seppelöittynä uhrina sen alttarilla. Mä kerran katsahdan ylös, mutta hänen silmiensä taivahista kylmä leimaus iskee alas minuun. Mutta kirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus! Katso—välkkeen peittyessä taas, väikkyy hämärtynynnä pylvässali. Haa! nyt taivaan valkeus ja Pandemoniumin yö käyvät kiertoellen ympäri mun sielussani kuin ennen langetessaan enkelin. Hyvästi! Avaruuteen tyhjään poistun, eikä kiillä siellä yksikään toivon tähti.
ANTON. Siinä helähti jänne, jota kohden tähtäsin, ja minä surkuttelen mielesi mullerrusta. Haa! voihan tämä, Herran tieten, kumota uroon kaiken olennon, ellei rynnistele hän, rynnistele ja miehukkaasti unohda kaikkia.
LEO. Mitä tehdä sitten? Kuitata kaikki viikatemiehen kanssa, tai upottaa vimma »lohduttavaan maljaan»…?