ANTON. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Leo…
LEO. Maan ja taivaan nimessä, älköön kuultako Leosta niin! Kamppailkoon hän vieläkin elomme onnen tähden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa menköön hän hautaansa.
ANTON. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva.
LEO. Mutta minun tästälähin samankarvainen aina, samankarvainen!
ANTON. Kuinka hyvänsä, mutta minä tunnen sinun ja näen nytkin sinun kelpo mieheksi. Ja tästä kiitän sinua, Leoni, ravistaen kättäs kuin oma isäs. (Ravistaa häntä kädestä.)
LEO. Mutta oi kuolema!
ANTON. Miksi kuolema kuitenkin?
LEO. Muistellessani vimman kohtaa.
ANTON. Mitä?
LEO. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta hänen, hänen korvaansa —haa!