LIINA. Niin olkoon, Leo. Kylmänä tuulena tahdon minäkin vielä juuri eronhetkenäkin hengittää sinua vastaan ja poistaa kaikki vienot tunteet.
ANTON. (Erikseen) Enemmin! Minä kuultelen kuin pitkäkorvainen jänis.
LIINA. Ota helmahas, ota helmahas, oi aamun taivas, tämä lempeni huokaus, jonka viimeisen kerran henkään hänen tähtensä rinnastani ulos! (Huoaten) Oi Leo, Leo, miksi heität armaan kotos ja hänen, joka aina sinua suojeli kukoistukses aikana täällä, aina tähän päivään asti? Useinpa hän äidin liepeällä kädellä viskasi kirkkahalta lapsiotsaltasi himmentävän hiuksen pois, ja asetteli, ojenteli olkapäilläsi tuota valkeaa kaulustasi! Hmm, miksi muistelen noita, minä itse lapsekas tyttö? Mutta mitä huolin? Sillä paljon tein minä, paljon; tein kaikki, tein kaikki, mitä äidin helleys voi! Tein tuhannet kerrat ja sain sinulta palkinnoksi, Leo, tämän tuonentoukan, joka polttaa mun sydäntäni; se mun sydäntäni polttaa, oi laupias taivas!—Mutta kaikesta, vaikka halkeisi poveni, ällös, Leo, saako tietoa kipenänkään vertaa. Vaan johan avaruuden sylihin mä puhalsinkin ulos hohteeni ja sijahan astukoon viileys ja rauha; ja voimallisesti tahdon katsahtaa taas, käydessäni jouduttamaan hänen lähtöänsä. (Poistuu kiivaasti vasemmalle. Anton astuu esiin.)
ANTON. (Yksin) Onko ukkosen vasama iskenyt alas mun päähäni? Tai onko noidannuoli, sinkoellen sinne tänne, hurmannut pilan piian mielen? Ei, vaan rakkauden nuoli on tehnyt tässä työnsä, hahaa! Hän lempii sinua, poika, ja sinä lemmit häntä! Hyvä! Mutta ken olis sitä uskonut sinusta, hälläkkä? Seisoithan edessäni, mitä koskee täällä miehiin, kuin pyörryttävä taivaanvuori,—ja nyt riutuu sydämmesi tuon köyhän nuorukaisen tähden, palaa tuskan tulessa! Mutta kuitenkin tiedän sinussa löytyvän ylpeätä lujuutta, joka ei juuri leikin lannistu, koska se kerran on määrätty seisomaan. Ja sen tiedän, ettäs nytkin antaisit laskea ainiaaksi tämän aurinkos, näyttämättä silmän-iskullakaan sen kalleutta sydämmelles'. Sen tekisit, ellei nyt tuo metsän partainen uros astuis eteesi armollisena kohtalonas, haa! Ensiksihän nyt seisautan pojan lähdön ja panen takavarikkoon hänen matkasäkkinsä, joka tulee tuossa. (Elias tulee vasemmalta, kantaen matkasäkkiä.) Mihin säkkiä?
ELIAS. Tuostahan lystihuoneesta tien vierestä astutaan vaunuihin, jotka tulevat kujan kautta. Matti, peeveli, tappeli itsensä kyytiin! No, no!
ANTON. Jääköön säkki tähän.
ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen käskyn mukaan. Ehkä pannaan sinne vielä jokin kylänkaakku. Mitä minä tiedän?
ANTON. Laske se paikalla maahan, muutoin paukahtaa sakarasauva!
ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen.
ANTON. Elias!