ELIAS. Minun täytyy, ei auta.
ANTON. (Korkealla äänellä) Pyydänpä koreasti: laske se maahan! Minä vastaan sen edestä. (Kovin vihaisena) Heitä se säkki, se nahkasäkki, haa!
ELIAS. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle; kun ma sanonkin. Tuohon hänen heitän. Mutta mitähän sille teette, mitä vaankin? Pistätte mar sinne jonkin salalahjan muistoksi, hähhäh!
ANTON. Sinä musta peikko!
ELIAS. Minäkö?
ANTON. Sinä killisilmä pakana!
ELIAS. Minäkö?
ANTON. Rukoilla sinua! Mutta ellei toimeni tällä hetkellä vaatisi minulta tasaista humöriä, niin paikalla sinun vetäisin alas tuohon nahkasäkille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkäs simpulaksi! Niin minä sinun plakaisin!
ELIAS. Kun antaisin.
ANTON. Sinä sonnipää!