LIINA. Eno, miksi näin sopimaton, tyhmä ilve juuri jäähyväishetkellä?
ANTON. Ah, anteeksi! Minä luulin tuon toisen henkilön vänrikiksi.
LIINA. Tahdotteko seurata poikaa rautatielle?
ANTON. Ketä poikaa?
LIINA. Leoa.
ANTON. Tuota kurjaa lastas, jonka saatat nyt tyköäsi maankulkeuteen pois?
LIINA. Tahdotteko seurata häntä?
ANTON. No no, ilman vihastumista! Minä seuraan häntä kuin sureva isä.— Kas niin, lapsemme, ota hyvästi hellästä mammastas, halaten häntä koruisesti. Täyttäkäät pian tämä viimeinen velvollisuutenne; sillä aikaa joutuu. Rientäkäät! Minä käyn syrjään. (Poistuu heistä hieman taemmas, käyskelee vinhasti edes takaisin, hieroen käsiänsä.)
LIINA. Hyvästi, Leo! Muista aina Luojaas, pidä hänen käskynsä ja hän siunaa sinun päiväs.
LEO. Minä kiitän teitä, kiitän kaikesta, kaikesta, ja toivon teille ikuisen onnen ja rauhan! Oi, enemmin en jaksa nyt lausua, mitä kiitollinen sydämmeni kuiskaa!