LIINA. Me eroomme siis?
LEO. Iankaikkiseksi!
LIINA. No hyvästi iankaikkiseksi, armas Leo!
LEO. Ah! tästä kiitän teitä iankaikkisesti ja niin poistun sydämmen riemulla. Hyvästi, soma nainen, sinä taivaallinen Liina! (Rientää poispäin.)
LIINA. (Huutaen häntä) Viivy hetki vielä! (Kiljahtavalla äänellä) Oi viivy, Leo, viivy!
LEO. Ei! mun täytyy rientää, kohta lähtevät vaunut.
LIINA. Ne lähtekööt, vierikööt vaikka Onnelan satamaan, mutta sinua en milloinkaan päästä! Taivaan nimessä, minä lemmin sinua! (Peittää kasvonsa ja katoo kiiruusti vasemmalle.)
LEO. (Yksin) Ah! minkä äänen kuulin, mihin katosi enkelihaamu? Tule, ilo ja riemu; sillä muuttihan tämä hetki leimahtaen pimeän, tyhjän aavikon ympärilläni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi! Oi hetki, mi, juuri tullessa kuoleman yön, äkkiin temmasi peloittavan enkelin huulilta tuomiotorven pois ja lausui: »olkoon vaikeus uusi!» Niin lausui autuuteni hetki ja valkeuteni astui ylös ihanaksi päiväkseni, eilen uneksuen houri minä, kurja. Vimman aatos!—Mutta enhän koskaan unissani epäillyt untani tyhjäksi kuvaksi; mutta nyt pelkään, ett'en pettyis, ja tiedän siis nähneeni oikean onneni kuvan, ja itse kuva on tämä onni, jonka taasen silmäni näkee, tuolla, tuolla puettuna hameesen kuin yösen huntu, ja kiharansa liehuvat alla valkean paimenhatun. Niin hän väikkyy tuolla jalona, keveänä haamuna ja, sireenikukkanen kädessä, nyt hän kääntyy ympäri ja palajaa. (Rientäen kohden Liinaa, joka tulee esiin) Oi, Liina, Liina!
LIINA. Alallas, Leo, alallas ja hiljaa! Älä askeltakaan likene minua nyt, vaan seiso ja kuultele järjen sanaa.
LEO. (Erikseen) Nyt tahtoo hän luonnistaa asian.