LIINA. (Nyppii yhä kukkasta nostamatta ylös silmiänsä.) Hm! Kauan olen tutkistellut, kysellyt itseltäni sydämmeni tunteita kohden sinua. Ovatko he unohtaneet kasvinlapseni ja saattaneet poveni sun tähtesi tuimempaan tuleen? Mitä tiedän minä? Ja mitä tiedän, kuinka loisin nyt katsantoni sinuun? Kuinka? Morsiamenako? Sinuun? Hohoo! Ja mitä morsiuskruunulla minä, kruunulla ja seppeleellä mun kulmillani? No me katsomme toinen toiseemme tyyneydellä aina kuin ennenkin; ja samoin olkoon tässä myös asuntos ja toimes ajan tuonnemmas. Ja muista: sanaakaan ei kihlauksesta ja vielä vähemmin häistä. Häistä! Hm, siinäpä saamme vartoa, luulen minä. Ja ensin kaikista muista: olkoon kaukana meidän vaiheiltamme nuo kiemailukset, silmän-iskut ja syleilykset, se muista.
LEO. Ken voi estää minua, ken minua vastustaa?
LIINA. Pois! Mitä tahdot?
LEO. Syleillä sinua tahdon! (Syleilee häntä.)
LIINA. (Temmoilee, kääntäen hänen kasvonsa.) Me onnettomat, mitä olemme tehneet! Minä kuolen häiriöstä, häpeästä, menen upottamaan itseni alas pyörteen syvyyteen tuolla, minä lapsi katala!
LEO. Upotat itses!
LIINA. Sinun helmas syvyyteen. (Kääntyen äkkiin hänen puoleensa ja painaen otsansa vasten hänen rintaansa.)
LEO. Ah! syleilenkö morsiamenani komeata Liinaa? Onko tämä hänen ihana päänsä, joka autuaasti painaa mun poveani?—Elämämme on Elysium!—Oi Liina!
LIINA. (Nostamatta päätänsä) Mitä tahdot?
LEO. Tahdot! Mitä tahdon enään, koska taivastani syleilen? (Liina vetäytyy vähitellen pois hänen rinnoiltansa, peittäen silmänsä.) Pois tämä hämminki ja raukeus kasvoiltas, ja tule, tässä on meille istuin. (Istuvat penkille oikealla.)