LIINA. Ei, Elias! vaan kotia takaisin, kotia takaisin saatettakoon säkki! (Elias kääntyy vasemmalle.)
ANTON. (Vasta havaitsevanaan Liinan ja Leon) Mitä! Jäähyväistenkö halailuksessa vielä? (Eliaalle, paukuttaen sauvallansa maahan) Mihin kömpit, sinä tonttu? Höyrytaloon pussit ja passit, muutoin kallos halkee nyt paikalla! (Elias lähtee taasen käymään oikealle.)
LIINA. Ei, vaan takaisin kultaiseen kotihin—oi taivaan riemu!—se saatettakoon takaisin taas.
ELIAS. (Viskaisee säkin vihaisesti maahan.) Menköön peeveliin koko säkki! Luuletteko, hyvä herrasväkeni, tässä karhua tanssittavanne?
ANTON. (Leolle ja Liinalle) Mitä hulluutta!
LIINA. Pois jo teeskelys ja ilve. (Lähenee häntä nöyrällä muodolla.) Sille perustalle, jonka te itse juuri äsken laskitte meille etehemme, tahdomme nyt rakentaa. Sentähden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi unohtakaa se kiivauteni työ, jonka osoitin teitä kohtaan tässä vimmoissani, minä vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen, armas enoni!
ANTON. Niin, niin, sinä hattara, löithän päästäni hatun ja annoit minulle melkein laillisen puustin.
LIINA. (Lankee polvillensa.) Antakaa se anteeksi, anteeksi!
LEO. (Polvillaan myös) Minä liityn samaan rukoukseen. Anteeksi, ja suokaa meille siunauksenne!
ELIAS. (Erikseen) Hmmh! Mitä riivattuja?