ANTON. Ylös, lapset, ylös! Muutoin vuotavat mun silmäni vesihelmet ja juuri teidän tähtenne. (Nostaa heidät ylös ja syleilee.) No iskekäät, iskekäät päänne yhteen ja olkaat onnelliset!
ELIAS. (Ääneensä) Mitä?
ANTON. Onnelliset aina!
LIINA. Teitä, eno, onnestamme kiitämme!
LEO. Teitähän kiitämme!
ANTON. Eliasta myös. Totisesti! Ja sentähden nyt hurraa, Elias, hurraa!
ELIAS. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme huikeasti huutaen: hurraa! (Kuuluu vihellystä ja tavallinen kolina ja huohotus höyryvaunujen lähteissä.) Ja mene, mene tiehes, sinä musta sonni! Jäljellähän seisoo mies ja omanamme aina. Ah, hän unohti, poikanen, koreasti lähtöhetken, syleillessään meidän nuorta emäntäämme. No siihen hurratkaamme, hurratkaamme! Hih! (Viskelee lakkiansa ilmaan.)
[1867]