ELINA.
ALMA, hänen tyttärensä.
MAURA.
KASPER, Alman isoisä.
CONON.
Avara sali vanhanaikasilla huonekaluilla; ovi perillä ja kummallakin sivulla. Vasemman oven kynnyksellä seisoo Elina, katsahdellen kohden avonaista ovea perillä, josta Alma, käsi otsalla ja kovin aattelevana, astuu sisään.
ELINA. (Erikseen) Tuossa astelee hän, toki toisialla
Hänen aatoksensa haaveksien käyvät.
(Ääneensä) Alma, missä loukos olet aikaellut
Tämän ehtopäivän seurastani kaukan?
ALMA. Tuolla partahalla polveilevan virran
Olen illan kuluessa viipynyt.
ELINA. Onpa tosin kaunis tämä ilta.
ALMA. Kirkkahaana kiirii aurinkoinen länteen.
ELINA. Kirkkahaana mieles kuitenkan ei paista.
Miks noin synkeästi katsahtelee silmäs?
ALMA. (Kohottaen rintaansa ja ottaen päällensä uljaamman muodon)
Katsantomme usein hetkes vaihettelee;
Mutta raittiina ja vapaana mä seison:
Sointuenpa veri suonissani virtaa
Kuni lehdistössä tämän illan tuuli.
ELINA. Kuitenkin: oi, oletko sä onnellinen?
ALMA. Äitini, mä olen onnellinen.