ELINA. Toki tarkoin katsoo aina äitin silmä;
Erhety ei nytkän, vaihk' noin korskeasti
Yhä kohottelet poveasi kurjaa,
Niinpä koetellet siellä peittää tulta,
Tulta synkeätä, sydämmesi polttoo.
Turhaan. Minä kaikki huomaan.—Tyttäreni,
Eiko ole ollut, eiko ole aina
Himonani, onnes luoda, katsahdella
Olennossas immen puhtahimpaa kuvaa?
Himo taivaallinen! Soma, armas toimi,
Tulithan sä elämäni aatteheeksi,
Tuoden uutta elaketta sielulleni
Murheen päiväl, kuolon niittäessä tässä.
Mut nyt onni kova ehkä toisin tahtoo,
Pyhän pyrkimisein tyhjäks tehdä tahtoo.
ALMA. Minä tiedän sydämmenne murheen syyn.
ELINA. Sinun sydämmesi ikävöitsemys,
Salasuudes olentoas polttava.
ALMA. Olkaat rauhas, äiti! Voinpa tämän liekin
Viimein sammuttaa, sen tiedän, puhallanpa
Hänen aina meren syvyyteheen alas,
Vaikka sallinkin viel hänen aikaella
Tuolla muiston tummal, riutuvalla niemel.
ELINA. Kuinka lapsekkaasti lausut! Miksi enään
Viivytellä? Mutta sinun sielus pohjaan
Turmijokses juurtunut on miehen kuva,
Joka lempeäsi palkitse ei koskaan.
ALMA. Olkoon niin, ja mahdottomuus välillämme
Olkoon mahdottomuutta viel korkeampa,
Kuitenkan ei tämä pimittäköön
Näkömerkkiäni tuolla, jota kohden
Aina viittasitte, tarkotusta pyhää,
Joka sydämmeni rautapaitaan pukee
Kamppailemaan täällä. Minä melkein huudan:
Tulkaat vastukset ja myrskyt tuikeammat
Menneitä, ja minä tahdon teille näyttää,
Kasvattajani, minkaltahinen he'elmä,
Mikä tuote teidän kädestänne olen.
Enkohan ma toivois niin? Ja tämän toivon
Lähde ylpeys ei ole. Niinpä toivon,
Koska taasen puhtauden jalo aate
Jumalallinen mua korkeuteen nostaa.
ELINA. Ole ilman huolta, tyttö; sillä tiedä:
Missä täällä voima, siinä aina myöskin
Löytyy lähellä sen koetuksen-kivi.
Onpa meille kylliks kovan onnen päivii
Voimiemme koetteeksi. Toki luotan
Sielus vahvuuteheen aina. Pois siis varjo,
Ikävyyden iltavarjo silmästäs.
ALMA. Oi mun äitiin! sehän murheen mulle saattaa,
Koska onnetonta veljeäni muistan.
Kaksi vuotta, kaksi pitkää on jo mennyt
Laivan lähtiessä kotimaamme rannalt,
Mutta vielä viipyvät niin hän kuin laiva
Ilman sanomata lintusenkan pienen.
ELINA. Siinä taasen ilosinta aavistan,
Ennustanpa, että kohta on hän meidän.
ALMA. Suokoon taivas teidän ennustavan totta!—
Mutta nythän muistan hurskaan sairaan tuolla
Matalassa majassansa, vaimon vanhan.
Kuinka ollee hänen laitans?