ELINA. Kohta on hän
Tuonen vieras. Hänen luonnans kävin,
Ottain hänest kyynelhaikeet jäähyväiset.
ALMA. Oi! miks viivyn minä näkemästä vielä
Elon aurinkoa hänen silmissänsä?
ELINA. Sentähden jo riennä häntä katsomaan
Ennen päivän laskuu.
* * * * *
[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]
[ALMA.] Taivaallinen kuva! Tuossa hänen näen,
Selvemmästi kuni millonkana ennen,
Tuossa, tuossa ihan kuvattuna ilmaan,
Lempeyttä täys; ja niin hän katoo taasen.
Kilian, sun kauneuttas ihmettelen!
ELINA. (Eriks.) Mitä! Miksi seisot tirkistellen tuossa?
Miksi haparoitsee sormes huivin niemis?
[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]—tä otsaa painaa?
* * * * *
[Käsikirjoituksesta leikattu pois lehti.]
[MAURA.] Sielun kevät, ja niin taivaan voiman kautta
Tiellä hurskasten me vaelsimme.—
Mutta kohta meistä yksi lopettaavi
Elinkautensa ja heittää tomun kahleet,
Samoin kohta minäkin ja samoin kerran
Sinä myös, sä vaimoist ylevin. Mut kauvas
Olkoon toki kuolonkellos kolkahdukseen,
Nähköön silmäs vielä monta armast aikaa,
Liekehtien lemmen ihanissa töissä;
Mutta koska viimein kutsutaan sua täältä
Palkintoas saamaan, sillon paistavimmas
Korkeudes loistakoon sun istuimesi!
ELINA. Vaimo, mitä haastelet sä palkinnosta
Enään suuremmast kuin onpi mulle onni
Tämä, jota kuulen teidän majastanne?