KASPER. Himostunut toiseen mieheen? Kirkas tuli!
Pitääkö siis hänen sydämmensä käymän
Väkivalloin meistä pois ja vierauman?
He mun kalleutein veisit? Kilianko
Häntä kiemailisi hänen sydämmensä
Hempuna ja kateheena valtijaana?
Mene hiiteen maalinkeines, töhertäjä!
CONON. Mitä hulluttelet, sinä ukko?
KASPER. Vaiti sinä!—Mutta kas jos häntä lemmit,
Tyttäreni, ja hän tehdä voi sun onnes,
Niin ei mailman aarteet käykööt siinä tielles.
Ota hän sun kullaksesi, jalo miesi,
Mutta maalaa tuohon seinään yksi kuva,
Kesä-illan kukkasniitulle sä maalaa
Eräs impi aatoksissaan, jonka muoto,
Juhlallinen, kunnioitustamme vaatii,
Mutta jonka silmän lempee riutumus
Lausuu, että viimein toki perintömme
Onpi ilon ilta rauhan satamassa.
Maalaa tämä, mutta samaan tauluun kohta
Immen taivallinen kasvattaja maalaa,
Vaimo, kasvot kirkkaan kelmeyden loistees.
Tarkasti ja vakavasti katsahtaa hän,
Kuitenk' huomaa ihanilla huulillansa
Myhäilys tuo salanen ja laupeas
Ja tuo kasvohilla puhdas gloria.
Haa, mun veljein! katso tuossa mikä taulu
Verraton, ha haa! Mut ettes naura mulle?
CONON. Enpä juuri vaihka viehkeileekin mieles
Kuni hiljan rakastuneen nuorukaisen.
KASPER. Nuori olen uudestaan. Nuo kaksi tähtee,
Tähtee kultahista täällä naisten joukos
Ovat kirkastaneet vanhuuteni päivät.
Onnellinen sinä, joka immen lemmen
Saavutat ja elos valkeudeks viet!
Mutta ken on miesi? Lieko Kilian?
Jumal' avita! sen soisin ennen kaikist.
Toki tulkoonpa jo siitä vissi tieto;
Varro hieman, äitin luoksi tahdon käydä.—
Totta kaiketi myös hälle ilmi-annan
Heti yksin tein tuon sanomasi armaan,
Että meri meille takasin taas antoi
Leonardin ilosen?
CONON. Tee se, mutta kätke asja neitoselta
Vielä hetki tuonnemmaksi.
KASPER. Niinkuin tahdot.
Mutta iloitseepa sanomasta äiti;
Onhan sydämmensä lemmen-aarniosta
Virtanut myös poikaiselle täällä runsin,
Vaihkei piehtaroinnut nalliainen koskaan
Hänen helmalapsenansa. Pentuksipa
Isäns emoselle hellälle hän joutui
Koska Tuoni ensimmäisen miniäni
Äiti-poven paadutti, ja kaksi pientä
Kuikuttelit, kantajaansa kaivatessa.
Mutta ilmestyipä sillon äiti toinen
Heille armastelijaksi, äiti vieras,
Jonka moista päivän tähti ei viel nähnyt.
Niin, mun toverini.—Mutta riemu nousee
Huoneesemme tänä iltan! Varro hetki,
Käynpä hieman tirkistämään Kilianis
Esi-ajan kurkistimeen. (Menee vasemmalle)
CONON. (Yksin) Kilian,
Onni suosiva nyt tehköön parastansa;
Sillä tietystihän nostais jyrkkä kielto
Neitoselta, temmellystä poveheesi.
Enkä tuota ihmettelis. Kuitenkin,
Mitä luontoasi tunnen, luulen minä,
Ettes olekkan tuo viheljäinen narri,
Joka, halveksien elämämme lahjaa,
Kohta viskaseevi yli partaan kaikki
Yhden naisen tähden, eikä huomaa
Kuinka löyhä, kuinka yhä petollinen
Onpi onni, joka himoistamme syntyy,
Imettäjät monen tuhon. Mutta katso:
Viisaan tyyneydel aina täyttää velvons
Päivät täällä, siinä onni ainoa. (Kasper tulee, nauraen, hieroen käsiänsä)
KASPER. Ha ha ha, sä Conon, peeveli on irki!
CONON. Sano.