KASPER. Peeveli on irti, sanon minä!
CONON. Mitä päätän tämänkaltasesta lauseest?
KASPER. Mitä tahdot. Mutta riennä, Elinani!—
Älä, veljein, toki ylvästele liion.
Mikä konsti, mikä kunnia on siinä,
Käydä esiin valmiiksi tallotulla tiellä? (Elina tulee)
Mutta sano hälle vasten partaa, vaimo!
ELINA. Conon, iloitsenpa kovin sanomasta,
Että saapunut on uljas Leonard;
Siitä kiitän sinua ja annan sulle
Vasta-lahjaksi nyt lupauksen sanan,
Sanan, joka vielä ihanemmin kaikuu
Kilianin korvas. Tiedä, Conon:
Tämän miehen kuva kaunis on jo ammon
Nuoren immen sydämmessä kapinoinnut,
Kuluttaen hohteheena synkeänä;
Sillä eihän Kilianin ulkohaamu,
Eihän sana huuliltans, ei silmän isku
Ole tähänasti juuri osoittanut
Povessansa lemmen armotonta valtaa.
CONON. Niin on miehen mieli; kovin suljettuna
Muilta. Mutta että vallitsevat siellä
Hyvät henget, sehän sydämmeni ijäks
Onpi häneen kahlehtinut.
KASPER. Oiva miesi!
CONON. Hänen ulkohaamuns? Mutta katsoisitte
Tällä hetkellä nyt hänen sisustaansa,
Siellä huomaisitte myrskyn. Levotonna
Astelee nyt poika vartoessaan täältä
Tuomioonsa. Mutta onnen tuomion
Kohta kuulee hän, ja mailmans kirkastuu.
KASPER. Onnen myyri on hän. Taivas, mikä tyttö!
Enkeli maan päällä, Herran enkeli,
Sanon mä, ja vannon: joka toisin sanoo,
Hänpä tulee tekemisiin minun kanssain.—
Mutta mitä? Seraaffi on rakastellut
Poikanallia! Haijaj! Ja iso-isäs
Arvoisa ei ole saanut tuosta
Vallattomuudestasi tiedon-tipparaa!
ELINA. Tuota ällös ihmettelkö. Vaivoin vallan
Saipa tästä äitinsäkin tiedon. Vihdoin
Koska moni karkulainen huokaus,
Monen yöseen valvominen tuskaa täys,
Enin toki katsantonsa synkee liekki
Mulle kantelivat kuinka hänen mielens
Ympärviehkeili, ja sillon häntä päädyin
Kysymyksilläni ahdistelemahaan,
Rukouksillani, mutta kauvan turhaan.
Kerran toki povelleni kallistui hän,
Tyttö, uiskennellen kyyneleitten virras,
Ja nyt korvahaani salasuuden kuiskas.
KASPER. Sinä lemmenkukka iltakasteen alla,
Missä viivyt kuulemasta onnes arpaa?