ELINA. Majasessa tuolla ahon liepehellä
Luona vaimon, käypä Tuonelaan, hän viipyy;
Hetken päästä, tiedän, takaisin hän joutuu.
KASPER. Annas hänen tulla, annas hänen kuulla
Uutisemme valtaset, ja emmekohan
Näe tässä kilttii kiikahdusta hieman?
Voisitkohan, likka, ensileimahtaissa
Seistä, vaipumatta tämän onnes alle?
ELINA. Hänkö olisi niin heikko? Mitä voisin
Kerskata mä enään? Toki uskon toista,
Ehkä pahemminkin sanomamme kaikuis,
Vaihka hänen korvahaansa viskaisimme
Sanat, että ainoo veljens Leonard
Käy luurankana nyt meren kolkos helmas
Hirmukasten joukos, että Kilian
Onpi kihlaunut komeahaan neitoon
Kartanossa komeassa tuolla.
KASPER. Kamalia sanomia!
ELINA. Mutta vielä:
Että iso-isäns, likan silmäterä,
Lupauksen täyttääksensä, pyhän valan,
Lähtee keral kumppaninsa Conon'in
Taistelemaan Kreikalaisten sankarina
Vastoin Turkkilaista rumaa, joka taasen—
Kuni kertoisimme—vihasena karkaa,
Vertajanoovana kohden Hellaksen maata.
KASPER. Perin armottomat, hirveen kovat sanat!
ELINA. Ne hän toki ensin huuliltamme kuulkoon.
KASPER. Rohkeutes tunnen. Mutta kuitenkin,
Tuotako me uskaltaisim?
ELINA. Niinpä teemme.
Ensin nämät murheelliset kertoelmat,
Jotka hältä syämmen rakkahimmat riistää,
Kuulkoon hän, mut samas hetkes kaikki riemu
Takasin taas virtakoon, ja kalliimpana
Kuni ennen. Sulhasena lähestyköön
Kilian kuin toivon saari, ennen nähty
Ainoastaan äärettömäs kaukaisuudes.
Niinpä hänen ensin tässä piiritämme
Kuolon koljol sumul, mutta pian taasen
Sumun synkeen poistamme, ja Alma
Seisoo onnellisimpana lemmittynä.
Siinä vimman pimeys ja taivaan valo,
Siinä korkeus ja syvyys yhteenkarkaa.
KASPER. Mahdotonta, Elinani, mahdotonta!