CONON. Vaimo, vaarallinen leikki, vaarallinen.
ELINA. Siinä olkoon hälle koetuksen myrsky;
Senpä kaltahista hän nyt melkein tahtois,
Niin hän, tulisesti innostuen, lausui
Hetki sitten. Nyt hän ottakoon sen vastaan.
KASPER. Mitä! Voiko Alman sydämmestä käydä
Toivotus niin mieletön ja julkea?
ELINA. Ei; vaan sielun korkeassa ihastukses
Lensi tämä lause hänen huuliltansa.
KASPER. Mutta huomaa: ellei hän nyt voisi kantaa
Tuota koetuksen myrskyy?
Conon. Huomaa tämä.
KASPER. Vaan me hänen sydämmensä musertaisim?
ELINA. Ilman huolta! Minä tunnen hänen sydämmensä.
Nytkö vaipuisi hän alas, tullessansa
Kammiosta hurskaan, joka tällä hetkel
Täältä lähtee perimähään kruunuansa?
Hänkö vaipuis alas, vaihka pyörteliskin
Tuhon tuulispäät nyt hänen ympärillään?
Ei; vaan ilo vakaa, korkea ja tyyni
Hänessä nyt vallitsee, ja kantaa voi hän
Kovan onnen painon maahan kaatumatta,
Kaatumatta alle verrattoman riemun.
Ylivoitettuna taasen tämä myrsky
Lahjoittavi hänen sielullensa mahdin,
Korottehen ankaran, ja ihastuen
Muistelee hän aina lemmen leikkilöitä.
Vielä elon syksysiltä vainioilta,
Koska uneksuen takasin hän katsoo
Samotulle tielle kohden entisyyttä,
Aina tämä ihanainen ilta
Hymyvänä helavalkeana loistaa
Hälle muiston riutuvasta kesä-yöstä.
Oi mi hetki toki! Kuvailkaatte
Etehenne juhlallista näytelmää:
Vilaukseksi vaan peittää hänen murhe,
Mutta halki mustan, uhkailevan pilven
Liepeästi leimahtaen aukaseevi
Ilon taivas kultahelottavan helmans
Helinäl, ja impi seisoo morsianna.
KASPER. Verratonta, verratonta vallan! Ah!
Iske tulta, kiiriköhöön maa ja taivas,
Jalonahan seisoo aina Alma, kaunis,
Kuni pyhäin kuva tulen välkkynässä!
Olkoon menneeksi ja tulkoon tuosta melske.
Conon, Conon!
ELINA. Cononille ilmestyköön
Alma hänen ylevyytens ankarimmas
Pukimessa, Alma, Kilianin onni.