TOMMI. Tomu suutelee tomua, mutta henki pyöriskelee rinkitanssissa sineydessä tuolla. Oi herraus! Nytpä näen miksi filosoofit ovat niin taipuvat köyhyyteen ja puutokseen, ryysyin ja räpäleisiin, likaan ja syöpäläisiin, miksi he suovat miekan alati käyskelevän läpi heidän sydämmensä, jaa, että revittäis tuhanneksi kappaleeksi. Nyt sen näen koettuani jotain samanlaista kuin muinoiset profeettaat ja viisaat. Oi herraus!
TIMOTEUS. Kilvoitellut olen minäkin, mutta toki ehtimättä niin kauvas vielä. Nytpä tunnen asian olevan kuin sanotaan, sanotaanpa, että ylivoittaa itsensä, on täällä kamalin ja suurin voitto. Tämä on totuus.
TOMMI. Mutta muotos ei juur näytä kuin olsit olentellut syvässä kaipauksessa. Katsokaat, veljet, hän punertaa ja hohtaa kuin täyskuu kesällä.
TIMOTEUS. Taisteloni kova ponnistus näin soittaa kaiken vereni päähän.
TOMMI. Pelkäänpä sun nostellees aivan raskasta olvikannua, Timo, ja siitä kenties nämät punertavat posket.
ARISTARKUS. Tarvitseeko epäillä sitä. Timoteus, katso selkäs.
TIMOTEUS. Selkäni? Se on jo kyllä murrettu puutaakoista ja vessaaveista, joita olen kannellut tuolle noita-ämmälle.
ARISTARKUS. Ken käskee herran käydä palvelijansa palvelijaksi? Emmekö ole herroja tässä, me?
TIMOTEUS. Mun noitusi hän muuton tähän seisomaan suolapatsaaksi, koska te toiset käytte leikkaamaan kunnian laakeria. Ei ole juuri hyvä lyödä leikkiä pirun-äitin kanssa, mahdatte tietää. (3:s sotamies tulee) Mutta tuossa tulee mies, joka taitaa jotain kertoa, sen näen.
TOMMI. Tulee niinkuin enkeli armon sanomalla tuomituille sieluille tänne. Mutta mies, oletko uskaltanut käydä yli linjan, siirtyä tästä kauemmas kuin kaksikymmentä syltää?