MAURA. O jaa, o jaa.
TIMOTEUS. (Eriks.) No nyt minä olen saanut: jaa. Toki, enpä ole mitään luvannut, sentähdenpä taidan rauhallisella omatunnolla nauttia hänen hyvyyttänsä ja viimein kiepasta tieheeni.
MAURA. (Eriks.) Toki, enpä ole mitään luvannut, sentähdenpä taidan hänen jättää taas, jos onni, ennen tämän liiton vahvistusta, saattais helmahaani sulhasen vielä uhkeamman häntä; sillä nyt on miehiä kurjan ympärillä kuin sääkseä.—Mutta ylistetty olkoon tämä päivä! (Korkeest) Miksi tämä äänettömyys? Miksi muutuimme äkisti niin miettiviksi? Hei!— Oltta, sankarini. (Menee ja täyttää Timoteuksen tuopin)
TIMOTEUS. Miljuunit kiitokset.—Tämä päivä on riemupäivä Timoteukselle.
MAURA. Hi hi! Miksi niin, mun poikani? Miksi niin, mun sotasankarini?
TIMOTEUS. Hm!
MAURA. (Istuu toikan taakse ja ottaa kirjansa) Mutta muistelkaamme aina loppuamme, rukoillen viisautta ja sydämmen puhtautta. Hoh ho! (Lukee huiskutellen itseänsä)
TIMOTEUS. Ja jumalinen myös. Ihana asia. Aina muistan emoni sanat: »poika, katso, että nainen, jonka aviokses kerran valitset, on Herraa pelkäävä, siinä löydät ankkurikarin, joka myrskyssä kestää.»
MAURA. (Eriks.) Oo! tarvitseeko mun enään epäillä?
TIMOTEUS. Niin sanoi armas emoni; ja, taivas, suo mulle tänkaltain vaimo!