PATRIK. No noh!
POIKA. Te sotamiehiä? Heittäkäät nyt kiväärinne nurkkaan ja käykäät saunaan lapsen-synnyttäjän kanssa; ei, vaan saunan taakse, sillä onpa muotonne kuin syymäkivi siellä, jonka päälle tuskin iljen sylkeä.
PATRIK. (Katsahtaen tarkasti poikaa kohden) Kyllä vähempäkin sentähden piisais.
TITUS. Syymäkivi? Minussa ei ole ollut syymää sitten piennä lapsena.
Pidä suus kiin vaan, poika.
POIKA. Tuommoisia miehiä! Mutta tässäkin käy toteen vanha sananlasku: »Millainen ampuja, sellainen koiransa.» (Juoksee kiivaasti pois, Patrik muutaman askeleen hänen jälessänsä)
PATRIK. Sinä riivattu! Kyllä sinun opetan vielä. (Kääntyen kansan puoleen) Kenen poika se oli?
ERÄS ÄÄNI JOUKOSTA. On se raukka erään köyhän lesken ainoa vekama, tekee tuskin muuta kuin koiranjuonia ja pelailee knappeja kaduilla; vahinko pojasta, suuri vahinko, ettei jaksa äiti parka häntä kouluttaa; sillä se on niin viisasta lasta.
PATRIK. Vai »viisasta lasta», vai niin.—Menkäät hiiteen tästä! Mitä on teillä tässä kurkisteltavaa? Pois, roistokansa! (Ajaa pois heidät) »Viisasta lasta»! (Mauralle) Tuoppi oltta tänne, ja pian!
MAURA. (Marianalle) Astu vähän pikemmin, sinä laiskiainen. (Mariana menee sisään)
PATRIK. (Eriks.) Se kirottu nallikka! (Ääneensä) Kiireesti, eukko, kiireesti! (Huutaen) Sa saa!