KASPER. Vaiti, luutnanttini, vaiti, poika!
GILBERT. Anteeksi, että voiton päivänä vilaukseksi unohdin suhteeni teitä kohtaan, mutta se ei tapahdu enään, vaan tahdonpa seistä vaiheellanne vaiti ja oikeena kuin kynttylä.
KASPER. Jos sen sä teet, niin katso etten niistä sua vähän nääveliistä. Kuin kynttylä? Nyt hiiteen kaikki teeskellys ja turha kunnioitus ja vallitkoon ilon siivitetty henki, niin kauvan kuin terästykki mykkänä ammottaa. Nyt vapaus ja riemu! Ja anna minun perustella; sillä olenhan käynnyt ulos tietoviisauden ankarasta linnoituksesta ja seison kuin mies Hegel-pataljoonin vasemmassa flyygelissä. Eikö sano muotoni niin? Kas tätä tukkaa kiemuraista, tätä jäistä, kankeata katsantoa, näitä unipussia silmieni alla, näitä kalveita ja vähän niinkuin kohistuneita poskia; ja viikseistäpä sitten alkaa sotamies. Enkö ole sekä kirjallinen että sotaisa? Kaksi omaisuutta, joiden yhdistys on naiselle ihastus suurin.
GILBERT. Mutta eivätpä ole vielä kaikki jäljet jokapäiväisestä ihmisestä la'astu pois. Niinpä esimerkiksi luulen huomaavani jotain prosallista lämpymyyttä katsannossa ja huulilla kovan taipumuksen nauruun.
KASPER. Ne jäljet kyllä pian peitetään tuiskuilmoilta korkuudesta.— Mutta mihen lopetin filosofemini, tai kuinka alotin sen? Saksanmaa, mikä etkö sä olis ilman vahtovaa juomaa, joka nyt sun tahtoo upottaa! Mutta enpä ihmettele, ettäs mielit naukkiilla ja viettää aikas humalan humussa. Sä olet suurin nero kaikkein kansojen joukossa tämän Telluksen povella, mutta voi! sä olet rikkirevitty nero muserretulla sydämmellä, ja sentähdenpä pyllistelet kannua niin ahkerasti. Oi! sä kohtuisena hengen aikeista käyt, ja siitä tuskas, siitä runsaat rohtoryypit. Mutta ole lohdutettu, kaikki on nyt koetukses aika, lyönyt on pääsinpäiväs hetki. Täältäpä me, kuin pohjoisesta raikas liehaus, nyt sua parantamaan tullaan ja teemme sinusta oikean Saksan. Ole rauhassa, me sun lääkitsemme, puhallamme sieraimiis uuden hengen ja riemuitseepa kerran viel saksojen maa. Ja tämän päälle tahdon tyhjentää kannun oltta.—Kallistakas tuonne tuoppiin, muorisein.
GILBERT. Ja tällä tavallapa, kannu kädessä, parantajana toimiilette.
Lystillistä!
KASPER. Juuri niin, sinä veitikka; sillä pahallapa paha parannetaan. (Juo) Mutta muori siellä toikan takana, miksi istutte niin murheellisna, huiskutellen itseänne ja vuodattaen kyyneleitä? Näinkö vietätte voiton päivää?
MAURA. Taidanko minä tätä kutsua voiton päiväksi? En suinkaan, vaan murheen ja tappion päivä on se minulle kurjalle.
KASPER. Miksi niin?
MAURA. Tahtoopa sydämmeni lentää kappaleiksi. Koska pakenit tästä Bayerilaiset, seurasihan heitä karkurina piikani myös, se noiduttu naasikka.