»Oi, mun armas äitin!» niin hän lausuu;
Mutta houraileeko neitonen?
»Armas äiti, hame ompel mulle,
Valkase se lumivalkeaks.
Mailmaan, joka korkeudest loisti
Läpi kultakirkkaan akkunan
Tuolla pilvitunturien keskel,
Vaeltaa nyt tyttäresi pois.
Ruhtinaan, sen valtakunnan herran,
Näin mä valkeudes väikkyvän;
Kiharansa kuni liekit leimuit,
Armaasti hän mua katsahti.
Katsahti kuin onnenpäivän aamu,
Koska kuuluu tuulen hyminäs:
'Autuutes sua vartoo, riennä, riennä,
Pue päälles puhdas kauhtana.
Pääsi voitele, se kohta kantaa
Ihanaisen kunjan seppelin;
Riennä kotokartanosi juhlaan,
Sali lehditetty vartoo sua'.
Niinkuin aamu tämä katsahti hän,
Kaunis sulhaiseni, puoleeni.
Hän mun sulhaiseni, ylkämiehein?
Mikä onnen autuus ääretön!
Aatokseni ihanasti pyörtyy
Harhaellen hänen povessans,
Manttelinsa pyhäs hämärässä
Sieluin eksyileevi hymysuin.
Että synnyin tänne! Miksi synnyin
Tätä herrautta perimään?
Enpä tiedä, hekumassa hourin,
Huohottelen, neito vienoinen.
Mutta ylistetty ollos, päivä,
Koska elon kalleuden sain.
Soma päivä, kaunis kultapaiste,
Terveiseni sulle lähetän.
Niinpä ylistelen armast päivää,
Joka aukas tieni Kaunolaan;
Sinnen morsiamena mä riennän,
Riennän, riennän poskil hehkuvil.