Mutta myrsky äkist vaikeneevi,
Vaikeneevi ukon jyrinä,
Metsä kuultelee ja pilvet seisoo.
Mitä luonnossa nyt varrotaan?
Katso mikä kirkkaus ja loiste,
Koska pimee taivas aukenee,
Katso kuinka peikot kiljunalla
Kiirehtivät taasen luolihins.
Alla vuoren vaeltaja seisoo,
Valkeudes muotons kimmeltää,
Ihastuksella hän katsahtelee
Ylös säteilevään aukioon.
Siellä kasvot kauniit, ihmeelliset,
Juhlalliset neito nähdä saa;
Kaksi silmää ihaninta loistaa
Kohden nuorta naista vuoren all.
Kiharat kuin loimottavat liekit
Hänen ohauksil liekkuvat,
Ja hän hymyy niinkuin ylkä hymyi
Lempi hohtaa hänen huuliltans.
Mutta paistehessa kaukaisimmas
Impi näkee vielä kauniin maan,
Niitut vihannot ja tummat vuoret,
Vuoril purpuraiset hattarat.
Toki vilaukses peittyy taasen
pilviin korkeuden aukio,
Mutta peittyessä lempeet silmät
Katsahtelit vielä impeä.
Silloin autuaana impi rientää
Kotihins kuin tuulen liehaus,
Kuni jalkansa ei maata polkis,
Siivil halki metsäin lentää hän.
Nyt hän kotons pimeydes löytää,
Niinkuin henki häntä johdattais,
Päivän koittees vuoteellensa vaipuu,
Äitin murhe iloks käynyt on.
Mutta pian impi heräyypi,
Kuume hänen poskil liekehtii,
Helläst äitiäns hän syleileevi,
Taivaan tulta iskee katsantons.