Kotiin matkustin mä viimein taasen:
Millon seisoin kunnahil,
Millon laaksois hymyvissä kuljin,
Huuhelivat paimenet.
Niinpä vaelsin mä Anjanpellolt
Hämeenmaitten kultasilla teil.
Ihanasti korvissani aina
Nimi Anjanpelto soi;
Sydämmeni riutumaan sä saatat,
Anjanpelto kaukana;
Siellä näin mä taivaan kauniin immen,
Mutta katosi hän ainiaaks.
KARHUNPYYNTI
Miesjoukko urhea metsähän hiihtää
Pyssyil ja kirkkail keihäil,
Kahleissa seuraavat reijuvat koirat
Silmillä leimuvilla,
Kosk aamun koi
Otsalt taivahan
Pois viskasee synkeän yön,
Ja aurinko kiireensä nostaa.
Pohjoseen kulkevi ampujain retki
Humisten hankikanteel,
Härmäset hiukset hartioil liehuu
Vauhdissa vinkuvassa,
Ja harjanteilt
Tuuli tuima käy
Ja laaksoja siivilläns lyö,
Ja Metsola luminen pauhaa.
Kontion kaupungis seisovat viimein
Tunturil korkealla,
Sieltä, jos katsahdat puolehen päivän,
Allasi väikkyy mailma,
Ja säteetön
Pyörä auringon
Käy reunalla taivaan ja maan;
Ja sinertää kaukaset metsät.
Kahleista päästetään reijuvat koirat
Halunsa valtakuntaan,
Mykkinä ampujat hiihtäen kulkee
Mielikin jylhäs linnas,
Ja kontion
Korvat pystyyn käy,
Ja hyyrteinen kuusisto soi
Jo haukkunast Killin ja Leijun.
Saloen kuningas, sammalet otsal,
Karkaavi konnostansa,
Tulta ja luotia laukee hänt vastaan,
Ei toki juoksuns seiso,
Mut hankehen
Tahrot purpuran
Hän jättäävi ryskyväl tiel,
Pois kiitäen kuusien suojaan.
Koirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitää
Ankaran kaaren tehden,
Vastahan rientävät hiihtävät miehet
Lakeal tanterella;
Ja, huohottain
Lennos kiivahas,
Ja korkeal kantaen pääns,
Hän lähestyy, verinen sankar.
Mutta nyt ampujan tulinen luoti
Sankarin maahan kaataa,
Nousee hän vieläkin, karkaen päisin
Kiljunal kauhealla;
Nyt isketään,
Lumi tuiskahtaa,
Kun kontio, koirat ja mies
Lyö painia tunturin harjal.