Kauvan äiti häntä katseleevi
Äärelt mökin pienen akkunan;
Kyynelvirta hänen helmaans vuotaa,
Povi painuu, sydän musertuu.
Katoo viimein hänen silmistänsä
Metsän korpeen pieni matkamies,
Äiti vuoteellensa kallistuuvi
Taivaan korkeuteen rukoillen.
Eteläisen kelmeällä reunal
Päivän lamppu seisoo hymyten,
Himmentyy ja sammuu lounaisessa,
Kuumottavat kruunut honkien.
Yö on tullut, myrsky vuorilt kiljuu,
Kaikkial on pauhu, pimeys,
Pinta maan ja otsa kylmän taivaan
Peittyy lumituiskun kierroksiin.
Mikä ääni hirveä nyt kaikuu
Kankahalla majan ympäril?
Petoin ulvominen herättäävi
Kurjan vaimon vaisust unestans.
Niinkuin kirouksen kaupungista
Vimmattujen sieluin kirkuna,
Niinpä kaikuu susilauman ääni,
Parku, meteli ja ähellys.
Tämän kuulee kauhistuksel vaimo,
Toki liikkumatta vuoteeltans;
Hikihelmet kylmät otsalt kiirii,
Kun hän hiljaisuudes rukoilee:
»Pelasta mua täältä, korkee taivas,
Pelasta myös pieni poikaisein!
Täällä aina ahdistus ja tuska,
Siellä rauha ijankaikkinen.»
Niin hän hiljaisuudes rukoileevi
Myrskyn riehuessa kankahal,
Villin petojoukon ulvoessa;
Rukouksens kuultiin korkuudes.
Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,
Myrsky raueten jo hengittää,
Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
Sinisyydes loistaa kelmee kuu.