Kinostornit mökin ympär seisoo,
Rakentamat vinkan pohjosen,
Taivas kirkkahana kaarteleikse,
Seinis paukkuu tammi-pakkanen.
Äyriä ei äitin arkus löydy,
Huoneen kaarnaleipä kaikki on,
Nälkäsenä tulisijal istuu
Äänetönnä pieni poikainen.
Äitin silmä, häntä katsellessa,
Viruileevi säälin kyyneleis,
Mutta viimein olkivuoteeltansa
Äänel vaisulla hän haastelee:
»Oma poikaiseni, armahani,
Sydämmeni kultakäpynen,
Täytyypä mun lähettää sua käymään,
Mieron kurjaa tietä astumaan.
Tule tänne, puenpa sun päälles,
Ettes talven kylmäs palele;
Ota olkahasi paimenlaukku,
Siihen pannos antipalaset.»
Äiti huohottaen vuoteen reunal
Poikaans varustelee matkahan,
Ottaa kerran vielä sylihinsä
Sydämmensä kultakäpysen.
»Ole oma, uljas poikaiseni,
Koska mieron kenkii polkeilet,
Toivo päivii parempia vielä,
Onnen päivii majassamme tääl.
Meil on kohta kesä lämmin, kaunis:
Viita soi ja linnut laulelee,
Koska mansikkoja poimeilemme
Ahol paistehessa auringon.
Ole oma, kiltti poikaiseni,
Madollenkaan pahaa elä tee,
Astu siivost kylissä ja teillä,
Muista aina taivaan Jumalaa.»
Niinpä vaimo huohottaen lausuu
Poikaans kyyneleillä valellen;
Lähtee poika tielle talviselle
Emäntien armoo anomaan.