Komee impi, joka väikyt nummel,
Jossa pauhinalla tuulet käy,
Tuimat tuulet männistössä tuuhees
Ympär armahimman kartanon,
Voimallisesti kuin liekit tässä
Lempein leimuu; luoksesi mä riennän.»
Koska viimein sammunut on liekki,
Kohden immen kotoo kulkee mies,
Uljaal mielel, säteileväl silmäl
Halki salojen hän astelee.
Näkyy huone mäntymetsän suojas,
Akkunat sen lempeest katsahtavat.
Käyskelee hän keltasantast tietä,
Impi kaunis häntä vastaan käy.
Mutta miks niin röykkeä on käyntins?
Miks ei kuulu äänens helinää?
Mikä penseys on niillä huulil,
Katsannossa mikä talven kylmyys!
Niinkuin tuuli öisest, jäisest merest
Miehen sieluun sanat puhaltaa:
»Toisen lemmen-ystävän mä löysin,
Hae itselles myös toinen sä»,
Sanoi neito, hyväst jätti, poistui,
Ylevästi astuva Diana.
Kotons raunioille mies taas käypi,
Vitkon astelee hän öisel tiel
Kelmentyneil poskil, katseel synkeel,
Huomaamatta matkan joutumist,
Huomaamatta onko yö vai päivä
Käy hän synkeen salon hyminässä.
Kaikki sumus, sekamelskas kiirii
Silmis yksinäisen kulkijan,
Niinkuin koska talven tuisku peittää
Pyörteihinsä laaksot, korkuudet,
Tahi niinkuin aarnios hän väikkyis,
Kohdus humajaavan rautavuoren.
Ei hän kuule askeleitans tiellä
Eikä metsäs ääntä huhkaimen;
Aatoksensa epäilyksen korves
Kulkee niinkuin lapsi eksynyt;
Kadottanut on hän sieluns päivän,
Kadottanut syämmen-ystävänsä.
Mut kosk tumma puol-yön valo pohjaa
Kuusten tutkaimille hengittää,
Huoneens sauvuvilla raunioilla
Äänetönnä seisoo kalvee mies;
Siinä seisoo hän ja mietiskelee
Ihmisluontoo, elon arvotusta.
Kuinka toivon kauniit rakennukset
Lepää meren santarannal tääll,
Niin hän kalveana mietiskelee,
Sydän tempoellen poves lyö,
Hurjat virrat sielussansa kiitää,
Pimeä kuin syvyys valtameren.
Niin hän kauvan kalliolla seisoo,
Viimein aamutuuli puhaltaa,
Korkee kuusi kunnahalla pauhaa;
Sinnen katsoo kalliolta mies,
Ja hän kohottaavi tukehtuvan rintans,
Aatoksissansa hän haastelee: