»Ilo elämäin on hautaan pantu,
Itse murheellisna ristinä
Seison haudan äänettömäl kummul.
Mihen katsantoni teroitan?
Mitä vartoon, koska rakentelen?
Maata Tuonen, Kalman santapeltoo.
Mutta tämän pellon toisel partaal
Alkaa taasen toivon aamumaa,
Siellä onpi isieni linna,
Siellä onpi istuin mulle myös.
Ihanata! Itä valkeneevi!
Toivo virtaa halki ijäisyyden!
Peltoni mä kynnän taas ja kylvän,
Sarat loiskiessa lintusten;
Vilja sieltä elantoni olkoon,
Juomain kirkas vesi lähteestä.
Tähän majan pienen rakennan,
Täs on asuntoni, työni pellot.
Ole lystitarhain, pelto, niittu,
Metsola, mua ota helmahas,
Mutta kaunis, ihanainen neito
Kartanossa mäntyin varjomas,
Miksi oli syämmes petollinen!
Miksi huikenteli kurja mieles.»
Niin hän mietiskelee kalliolla,
Siitä nukkuu syvään unehen
Päätäns nojaellen rauniolle,
Mutta nukkuessaan kiilostaa
Kirkas kyynel hänen poskellansa;
Aamupaiste kyynelhelmen kultaa.
Mutta vielä kertoella tahdon,
Kuinka elämänsä päivät mies
Yksinänsä iltoihin tääl vietti.
Kalliot hän asui majassans,
Peltoons viljeli hän ahkerasti,
Hedelmänpä runsaan työnsä kantoi.
Köyhän turva, orvon suoja aina
Onpi majassans mies äänetön,
Harvoin sanat hänen huulil kaikuu,
Harvoin hänen huulens myhäilee.
Vakaana hän aina käyskeleevi,
Kaukaisuutta katsantonsa kiehtoo.
Käsivarrellans kiväärii kantain
Usein käy hän yössä metsien,
Siellä uskollisen koirans kanssa
Viipyilee hän iltahämäriin.
Niin hän vuosikymmeniä viettää
Poudas, satees. Uros harmeneevi.
Moni syntyy, moni hautaan vaipuu
Kiertoessa täällä aikojen.
Saapi kerran sanoman mies kuulla:
Nainen, joka petti sydämmes,
Kuolon portilla nyt vapiseevi;
Anteeks-antamust hän pyytää sulta.
Anteiks-antamuksen uros antaa
Lempeän ja kultahymyvän
Niinkuin kauniin päivän lasku lännes.
Tämän kuulee neito katala,
Kasvons kirkastuu, ja siunauksel
Koht hän ijäisyyden uneen nukkuu.