Vuosii monta sankar vielä nähtiin
Käyskelevän pelloil, metsän yös
Niinkuin korkee, juhlallinen haamu
Entisyyden tummast hämäräst
Harmaat kiharansa tuules väikkyy,
Ihmeellisest loistaa katsantonsa.
Mutta kerran koska iltahetkel
Kuusen kruunus tähti uneksui,
Mies oil lepoon käynyt, sydämmensä,
Lemmenlämmin ennen, kylmä oil,
Mutta hänen otsalt aamu paistoi,
Hänen huulilt hymy taivaallinen.
NIITTU
Niittu on metsässä kalteva pohjaan,
Kuusilta ympäröitty,
Korkeilta kuusilta synkeäs kaapus,
Kiireillä kotkat sinkoo;
Kumpu on sen keskellä
Viherjäinen, sileä,
Ja kallistuuvi rauhallinen niittu
Matalakoivuseen suohon.
Seistessäs niitulla ihanal kummul
Katsahda tienoon pohjan:
Aho siel paistaavi, mansikkatöyräs
Toispuolel harmaat suota.
Onko kotokunnas siel,
Ilomäki lapsuuden,
Kun sydämmeni tunteist kummallisist,
Muistoista ihanist riutuu?
Olipa pilvinen sunnuntaipäivä
Helteises heinäkuussa,
Juhlallist muotoa kantoivat kuuset
Kotkien kirkkuessa;
Tuuli oli vaijennut,
Vitkon pilvet kiiriilit,
Kuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjil
Vallitsi himmeys kaunis.
Vaikkapa lapsuuden liepeä viiri
Otsallain väikkyi vielä,
Nuorison seurassa karkelin niitul,
Kunnaalla ruohosella;
Nuorukaiset karkelit,
Vilkkaat immet karkelit,
Ja ilon pauhinasta metsä kaikui,
Kuusisto synkeä kaikui.
Yks oli impien iloses joukos
Kaarevil silmäripseil,
Hartioil aaltoilit kiharat mustat,
Kiiltävät, hiilumustat;
Hopeekellon helinä
Oli hänen äänensä
Ja liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun,
Koska hän kunnaalla väikkyi.
Miksi niin ihanast hekumast sykkyy
Hohtavat ohauksein?
Miksi tuo pyhästi kuohuva kuume
Syämmeni kammioissa?
Miksi kuuset synkeät
Katsahdit niin armahast?
Maa, taivas, miks niin autuaasti hymyit?
Enpä mä tietänyt sillon.
Alat vaan virtasi impeä kohden
Katsantoin säteet kaikki,
Harhaillen viivyit he kaunosen kasvoil,
Purpurahuulillansa.
Hänen silmäins lähteistä
Kaukamailma riutuva,
Kuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla,
Kangasti sieluuni armaast.