Iloitsit kunnaalla immet ja poijat
Ehtoosen myöhään asti;
Aamua, sillon kosk niitulle tultiin,
Muistin kuin entisyyttä.
Kotihin nyt käyskeltiin
Tuleniskus Kalevan,
Kuin houraileva seurasin mä heitä
Ihanal heinäkuun illal.
Viimeisen kerranpa katselin sillon
Kaunista neitoo täällä;
Valkean säihkynäs äänettömässä
Kiharans uiskentelit;
Otsa! tulen valkeus,
Silmäkuopis, hämäryys,
Ja lempee äänens kerran kaikui vielä,
Ainiaaks meistä hän siirtyi.
Ainiaaks siirtyi hän kaukaisiin maihin
Lainetten aavaa tietä,
Ei toki kuvansa muistostain siirry,
Ei tämän taivaan alla,
Eikä päivä pilvinen;
Eikä niittu himmeä,
Siel näin mä mustakiharaisen immen,
Näin hänen unessa armaas.
IKÄVYYS
Mi ikävyys,
Mi hämäryys sieluni ympär
Kuin syksy-iltanen autiol maall?
Turha vaiva täällä,
Turha onpi taistelo
Ja kaikkisuus mailman, turha!
En taivasta
Mä tahdo, en yötä Gehennan,
Enp' enään neitosta syliini suo.
Osani vaan olkoon:
Tietämisen tuskast pois,
Kaik' äänetön tyhjyys olkoon.
No, ystävät!
Teit' kerranpa viimeisen pyydän,
Oi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt:
Tuonen-tupa tehkäät
Poijan tämän asunnoks;
Hän kätköhön mullan astuu.
Mun hautani
Nyt kaivakaat halavain suojaan
Ja peitol mustal se peittäkäät taas,
Sitten ainiaksi
Kartanostain poistukaat;
Mä rauhassa maata tahdon.
Ja kumpua
Ei haudallein kohokoon koskaan,
Vaan multa kedoksi kamartukoon,
Ettei kenkään tiedä,
Että lepokammioin
On halavan himmeän alla.