Oi, mua huudetaan!
Kauemminhan viipyä en saa;
Ota vastaan tämä suutelma,
Ota ja anna
Katkera autuus.—
Oi, jo huudetaan taas!
Öinen saarnisto kaikuu!
KESÄ-YÖ
Tyyni oli yö ja pilvetön ja kuuton
Yöseen taivas. Ulos läksin minä käymään;
Arveskelin, mihen tieni tarkoittaisin,
Itään, länteen tahi vaaleahaan pohjaan,
Jonka vuoril kohta syleilemään käyvät
Toinentoistaan Koi ja Hämmärikki kaino.
Asetinpa askeleeni vienoon viitaan,
Jonka helmas niittu kastehinen kiiltää,
Viherjäinen, keltakukitettu niittu.
Luoteiseheen niittu kaatuu,
Tuonne, jossa taivaan partahall
Ahot korkeet näet, laiholliset halmeet
Mäen sinihaamottavan rintehellä.
Sileä on niittu; ei pensasta
Hänen pinnallansa esteheenä viikatteen.
Toki; yksi hänen poveansa varjoo,
Koivu tuuhee lehtiviitallansa hienol;
Siihen kerran nousneheena, siihen kerran
Heitettynä niittuu-raivaavalta miehelt.
Korkealle koivu tutkaimensa nostaa,
Kaikkialle oksans levittää hän ympär,
Mutta ranka, kuni valtahinen pylväs,
Mahtavana alas syvyyteheen tunkee.
Rauhan armas kuva rauhan tanterella!
Sinne läksin vaeltamaan kesä-yönä.
Hetken astelin ja ehdiin vainiolle,
Suojaan lempeen koivun. Siinä kauvan seisoin
Äänetönnä äänettömäs yössä;
Vasten valkeet rankaa nojaten mä viivyin
Tyyneheenä kuin tää yö, tää niittu.
Hengitystä povestani en mä kuullut,
Kuullut en mä lehden liikahdusta koivus.
Mutta usein, täällä vallitessa rauhan
Rinnassam ja kaikkialla ympärilläm,
Rauhan syvän niinkuin haudan kammiossa,
Kuni ehtis soma kuiskaavainen ääni
Meille hiljaisuuden kaaoksesta.
Tarkemmin me korvam teroitamme
Kuultelemaan—kaikki vaiti; toki ääni
Äänettömyydessä kaikuu; mutta mistä?
Niin nyt kuulin äänen liepeän; ja mistä,
Sen myös tiesin hetkel tällä. Eihän tullut
Semä idäst eikä lännest, tullut ei se
Syvyydestä eikä taivaan korkuudesta,
Vaanpa hyötökoivun viileästä kruunust,
Kasteheena alas korvahaani väikkyi.
Oilko enkel vieno yösijalle käynyt
Ihanaiseen lehtikehtoon? Uneksuiko
Siellä unta lemmen hän ja haasteliko
Unissaan hän lemmen kieltä, jaahatellen?
Mutta eipä sanat unen houreheena
Hänen huuliltansa käyneet; häiriöttä
Mulle kuiskaeli hiljahinen ääni.—
Siinä hetken mietiskelin, kuultelin mä
Alla koivun rauhaisena kesä-yönä.
Mutta silmäni tok' vihdoin ylösnostin,
Luoteiseheen loin pois varjovista lehdist;
Mutta kauvan seisoin hämmästynnä
Nähtyäni kuvauksen kumman.
Tämä oilko mielihoureen synnyttämä,
Tahi ilmestyvä kaukahinen mailma?
Katso: tuolla kankahan ja korkeen ahon
Hartioilla seisoi äkist ihmeellinen,
Kallioinen tanner, himmeä ja hieno.
Etähällä ilman rannalla se väikkyi
Pyhä tieno myhäellen salaisesti.
Kuitenkinpa ilmiö mun silmihiini
Selkeästi peilaellen muotons näytti,
Niinkuin eteheeni maalattuna kaikki.
Näin mä vuoret kuni sinihattaraiset
Kohoaavan kuverjaina; vuorten kyljil
Tuolla täällä yrtti viherjäinen kasvoi,
Tummanviherjäinen taivaanyrtti.
Mutta huomaa mikä ihanainen loiste!
Huomaa: yrtin lempeen lehden päärmehistä
Kultavalo sädehtien yössä paistoi
Kirkkahaasti vuoren hämäräisel pohjal.
Valo armas kesä-yöseen valjus päiväs!—
Mutta ylähäällä vuorten kukkuloilla
Päilyi vaisu, kaino valkeuden kaari,
Kuni koite pyhä, kuni pohjan tulet
Seppelinä talven taivahalla päilyy.
Mutta kelle suotiin asunnoksi
Tieno ihmeellinen? Kuinka rakennellaan
Kesä-yöseen himmeässä maassa?
Tahi onko asujaamista se tyhjä?—
Eihän ole tyhjä ihanainen saari
Asujaimista ja heidän ilostansa,
Onnestansa sini-vuorel kaltevalla.
Siellä olentoja näin mä komeoita,
Kauneita kuin jumalien heimokunnast.
Tuossa haamu seisoi, tuossa haamu liikkui
Hämärässä vuoren tummal pohjal
Kultakajasteessa taivaanyrtin lehden.
Heljä puhtaus ja povessansa sointu
Heille hekumansa kallein aina;
Tämän kuvasteli, tämän ilmi-antoi
Ilo uneksuva heidän kasvoillansa.
Mutta kuitenkin ain armahin ja kauniin
Oli heidän kasvojensa tyyni loiste,
Koska katsahdit he juhlalliseen leimuun,
Joka suloisesti kaukasuudest paistoi,
Kuni valtahinen, kimaltava tähti
Kiilsi monimuotoisilla säteillänsä.
Sinne heidän silmän alat mieluisasti
Kääntyi kesä-yöseen kalveasta maasta.
Toki; mitä kaikki tämä? Mikä tieno,
Mikä lumouksen saari? Tämä kansa,
Joka äänetönnä oljentelee vuorel?
Mikä säteilevä valkeus tuo tähti
Kummallinen kaukahalla, jonka puoleen
Heidän kasvons aina autuina kääntyy?
Tuota arvellessain, taasen äänen kuulin
Kuiskaavan mua korvahaani lehtein kohdust.
Minä äänen kuulin, käsitin sen lauseen:
»Tieno, jonka silmäs kuvattuna huomaa
Tuolla luoteisessa maan ja taivaan ääril,
Onpi odottavain lasten maa ja taivas.
Eihän toki tämä taisteleva maamme,
Siellä väikkyy rauhan viiri, myrskyt lepää;
Eikä ol se päivä valo pyhäin miesten,
Joille elon aurinko ain kirkkaast paistaa.
Näet sinä vartomuksen tumman portaan,
Hurskahitten sankarien rauhansaaren,
Joiden elonaamu täällä syttyi,
Joiden päivä, puhtahaana synnin pilvist,
Sammui ennen nousuu Bethlehemin tähden,
Ennen ilon sanomata kuultuansa.
Tuossa heidän maansa, asuntonsa,
Siinä vuosituhansien kiertoessa
Vuottavat he päivää suurta, jona kerran
Kutsuu heitä kotimaansa torven-ääni.
Ja tuo valo, loistava kuin tähti ankar,
Uloslähtee heille toivon valtakunnast.