Mutta aatokses mä arvelevan kuulen:
'Eikö vartoomisen kauvalliset hetket,
Eikö aika yhtäpintahinen aina
Toki ikävyyden synkeyttä saata
Heidän sieluillensa tumman yöseen kohdus?'
Niin sä kysyt, mutta huomaa: Tyynihinä
Autuuttamme vissiä me odotamme,
Ilman tuskaa ajan pitkän aikaellen.
Vuosi kuni riemuhetki meiltä vierii
Vilkkaasti ja toinen helmohimme rientää.—
Hetket, päivät, vuodet kiitää—ja, mi ihme?
Kodon pyhä vainio on edessämme!
Uskoa me emme voi ja toki uskom,
Suloisessa häiriössä viehkeilemme,
Silmän kirkkaan suljemme ja aukasemme,
Viehkeilemme kuni lapset pienet.
Myhäellen ympärkäännymme ja käymme
Takasin taas harhailemaan metsän yöhön,
Tielle kerran tullessamme käytyämme,
Mutta väleheen me kiirehdimme jälleen
Kohden maata miekkoisten. Kuuluu pauhu,
Pyhän metsän pauhu meidän ympärilläm—
Ennen kuultu!—ja me kuni liepeet haamut
Astelemme, ihanasti kainostellen,
Kodon kumiseval tiellä. Sydämmemme
Riutuen nyt muisteleevi: kaikki ennen
Ammoin nähty!—Mutta vastaan meitä rientää
Lehdon vienot immet lehtiseppeleillä
Viilehillä kaunistaen kiharamme.
Riemuten nyt juhlajoukko esiinkulkee,
Jalosti me sisäänkäymme linnahaamme
Komeahaan; autuus kulmillamme paistaa.
Mutta niinpä aikaeli matkamiesi
Leikitellen liepehillä kotoniitun,
Ilon vuosikymmenen taas vieriessä.
Samoin joutuu aika heidän, maassa tuolla,
Odottaissa, tuliloimoon katsahdellen.
Sydän helläst huutaa: 'herraus, jo joudu!'
Mutta heti rientää lausumahaan taasen:
'Viivy toki, viivy; onnellisna varron!'
Siitä hymyhuulin haamu kasvons peittää
Uneksuen lehtein suojaan; pian taasen
Peitostansa ylös katsahtaa hän
Otsal leimuval päin valkeutta kallist,
Ja niin posken kajasteessa kelmeässä
Ilon kyynel helmiheleänä kiiltää.»
Tämän äänen kuiskaavan mä kuulin,
Kuulin hienon hyötökoivun hämärästä.
Mutta hiljaisesti soma ääni kuoli
Aamutuulen virtaan, joka suloisella
Hyminällä päivän sanomana riensi
Ilmast koillisesta. Pian aurinkoisen
Tuliviilu ylös taivahalle nousi,
Sumuna poiskarkoittaen yöseen kuvat,
Yöseen armaat haamut luoteen partahalta;
Ja taas syntyi kesän juhlapäivä kaunis.
PILVILAIVA
Uneksumisen nyt kertoo tahdon,
Joka muistostain ei pakene;
Vielä kosk se aatuksiini johtuu,
Päädyn ihmeellisiin tunteisiin.
Näin oil unelman: Kaukamaissa,
Vierahissa yksin harhailin,
Kävin vuoret, kävin pimeet laaksot
Tietämättä mihen tarkoitin.
Muistui viimein mieleheeni aika,
Minkä vietin kototantereil
Seuras armahimman nuorenimmen;
Povel viattomal vietin sen.
Sillon ikävyys kuin iltapaiste,
Vuorten jyrkis syksy-iltana,
Sydäntäni raskahaasti painoi;
Immen luoksi tieni käänsin taas.
Astelin mä vaivaloista tietä
Neidon kirkkai kasvoi kuvaillen;
Hän oil valkeuden haamu ylhäält,
Jalol otsal maata polkien.