Illan tulles kodon portaal seison:
Allamielin impi laulelee
Majas yksinään ja viskeleevi
Laattialle lehtii helmastans.
Akkunat hän koristelee kauneiks
Tuomenkukkaisilla tuoksuvil,
Oksil pihlajan ja engelmillä,
Alat kiirehtien ankarast.
Huonees vallitsee nyt rauhallinen
Pyhä-aaton ehtohämäryys,
Aurinkoinen lempeest katsahtaavi
Lännen lehtimetsiin vaipues.
Allamielin impi lauleleevi,
Pukee päällens niinkuin matkahaan,
Miehustallens esiliinan solmee,
Huivin päähäns, kiirehtien ain.
Miksi levotonna, kaunis impi,
Mikä kiire ilta-askareis?
Tässä olen kaukaisilta mailta;
Riemuten sua taasen katselen.
»Immen lähtöhetki onpi tullut,
Mutta ennen kuni siirryin pois,
Tahdoin kammiosi koristella,
Lehditellä valkeen laattian.»
Miksi jätät sinä kammioni,
Miksi lemmittysi entisen?
Kyselin mä murheellisel mielel
Immeltä, jo valmis lähtemään.
»Miksi himeys nyt otsallasi,
Joka ennen puhdas, kirkas oil?»
Niin hän kysyi äänel vakavalla,
Hälle vastaukseks lausun mä:
Metsis autioissa vaeltelin,
Pensastoissa orjanruoskist täys;
Tuulen murheellinen ääni laaksois
Sydämmeni kovin synkisti.
»Puhtautta korkee taivas tahtoo,
Puhtaus on lemmen asunto.
Lias lammikon ei ruusu kasva
Eikä saastaisuudes rakkaus.