»Kuitenkin onneeni tydyn, sen sanoin; siinä, missä oli kylliksi teille, olkoon minulle myös ja kaikelle perheelleni.»
»Hyvä! Mutta muista, huomenna sun tulee lähteä kaupunkiin; sentähden nyt rientäkämme varustamaan kuorma.»
Niin haasteli isä ja poika kesä-illan liepeässä ilmassa vuorella ja riensit he viimein toimiinsa alas. Kotiin asteli myös pitkin pellon viheriäistä pientaretta Eerikin vaimo, nuori, keltatukkainen, lempeä nainen; syvä tyyneys ja vakuus asui hänen otsallansa. Riensi häntä vastaan eräs nuori tyttö, kantaen sylissänsä pientä, riepasta lasta, Eerikin ja hänen vaimonsa ensimmäinen rakkauden hedelmä. Rinnoillensa äiti lapsensa otti, istui tuuhean tuomen juurelle talon viheriällä pihalla, säteilevällä katsannolla povensa hän paljasti, ja pienoinen nautti ihanata ravintoonsa. Siinä istui onnellinen äiti, koska karja kujalla kotiin lähestyi ammuen ja kelloen kilinällä; ja kodon portilla seisoi nyt myös isä ja poikansa Eerikki. Vaimo, lapsi povella, tuomen juurelta ruohosella kedolla tervehti miestänsä iloisella myhäilyksellä, ja samoin vastasi häntä mies. Hellästi he rakastit toinentoistansa.
Uljaasti valmistavat nyt kaupunkikuormaa isä ja poika. Siinä kirveet paukahtelee ja köysiä kiivaasti jännitellään. Mutta talon lehditetyssä tuvassa nuori emäntä palvelijansa kanssa perheelle ehtoollista rakentaa ja evästä hänelle, jonka huomenna on matkalle lähteminen.
Honkasen, valkean pöydän ääressä istuvat viimein talon asujaimet kaikki, ja koska atria on päätetty, rientää he unen lepoon. Rauha ihana vallitsee sekä sisällä huoneessa että ulkona tyyneenä kesäkuun yönä.
Kaupunkiin Eerikki matkusti, kauppansa onnistui, ja viimein joutui hän seuraan iloisten kumppanien, joiden kanssa näemme hänen lopulta istuvan korttipöydän ääressä. Joukossa löytyi myös eräs petollinen pelaaja, tarkoittaen tässäkin tilaisuudessa harjoitella konstiansa. Kurjat kohtalot ja pahuus oli painanut inhoittavan kuvasimensa hänen kasvoillens'. Mutta luulipa toki olennossansa näkyvän jotain, joka osoitti, ettei vielä kaikki siemenet johonki parempaan olisi menehtyneet hänen povestansa. Toki, nyt harjoitteli hän kavaluuden ammattiinsa, ja Eerikki, huomaten hänen petoksensa, tulistui, rynkäsi hänen päällensä kuin kotka, ja ankaran muistutuksen sai pettäjä hänen kädestänsä.
Hetki kului. Petollinen pelaaja ilmoitti kadottaneensa kellonsa; yleinen katselmus pidettiin ja se kaivattu kappale löydettiin viimein Eerikin taskusta. Kaikki seurassa katsahtelit kauvan hämmästyen hänen päällensä. Hän itse kamastui, hän kauhistui, eikä tainnut moneen aikaan sanaakaan lausua. Viimein hän vimmoissansa vannoili ja sadatteli taivaan nimessä ei tietävänsä, kuinka kello on joutunut taskuunsa. Tämä ei auttanut. Hän vangittiin, johdatettiin linnaan, ja jääkylmä väristys karsei hänen ruumistansa, koska eteensä avattiin vankihuoneen musta, hirmuinen rauta-ovi. Pian istui hän kahleet jaloissa lavallansa, ja epäilyksen hurmiossa viehkeilivät hänen aatoksensa, jossa tilassa hän viimein kallistui alas ja nukkui. Mutta hirveämpä vielä tätä oli heräämisensä yöllä. Kylmät kahleet, akkunan paksut kalterit, lujasti teljetty ovi ja huoneessa haudan pimeys ja äänettömyys; kaikki tämä synnytti sielussansa äärettömän kauhistuksen. Hän muisteli kotoansa kivisellä aholla yläpuolella vihantoja peltoja ja korkean vuoren alla. Hän muisteli kaunista, lempeätä vaimoonsa, pientä lastansa ja vanhaa hurskasta isäänsä, ja koskena juoksit kyyneleet poskillensa. Hirmuinen kohtalo, olla syntynyt, kasvanut ja miehistynyt metsäsessä majassa keskellä hymyvää luontoa, parissa luonnonlasten lämpysten sydänten, ja äkisti tulla syöstyksi kylmien kivimuurien sisään ja vielä kylmempien vankivartiain huomaan! Tämä oli Eerikin kohtalo nyt.
Kauhea oli myös hetki, koska Eerikin onnettomuus tuli tiedoksi hänen kotonansa. Se oli käsimuserrusten, valituksen ja itkun hetki. Liikkumatta toki istui vanha isä pöydän päässä; mutta kosteat silmänsä ja huultensa vapiseminen näytti, kuinka vallattomasti sielunsa temmelsi. Mutta tuska perin valloitti hänen nuoren miniänsä, joka kiljui sydämmensä ahdistuksessa, tempoili koreata, keltaista tukkaansa, viskellen itseänsä sinnen tännen, ja hänen silmissänsä synkeä himeys peitti päivän valon. Viimein huomasi hän pienen, korean lapsensa; hänen sieppasi hän syliinsä, likisti sen vasten rintaansa, ja niin asettui vähitellen hänen sielunsa myrskyvä vimma ja sijan sai kyynelten helmivirta.
Monta päivää uudistalon tuvasta huokauksia kuultiin ja itkusta raukenevia katsantoja nähtiin; mutta viimein vallitsi toki huoneessa hiljainen, äänetön murhe. Kaukainen, riutuva toivon liekki loisti tämän talon asujainten silmistä, sen toivon, jonka esine on hautamme toisella puolella. Onnellinen hän, joka päänsä taitaa painaa ijankaikkisen isän helmaan; hän viimein kaikki kantaa voi.
Kulunut on kaksi viikkoa. Kohdataksensa vangittua miestänsä on talon nuori emäntä kulkenut kaupungissa, mutta eipä laskettu heitä suullisesti toinentoistansa kohtelemaan. Sanomattoman murheellisella mielellä lähti jälleen kotihinsa vaimo; mutta lähdettyänsä saattoipa toki vankivartia Eerikille melkoisen nytyllisen ruoka-aineita, jotka laittanut oli oman vaimonsa hellä käsi.