On heinäkuun ilta. Eerikki, syventyneenä aatoksiin, istuu hämärtyvän vankihuoneen lavalla. Huomenna on päivä, jona hänen tulee lähteä tutkintoon ja kuulla tuomionsa. Hän uumoili kellon joutuneen taskuunsa toisen miehen käden kautta, ja hänen sydäntänsä leikkeli, tietäessään olevansa mustimman petoksen saaliina. Aatos, olla syyttömästi pidettynä niin halpana pahantekijänä kuin varas, taitamatta todistaa viattomuuttansa, se aatos puree ytimiin. Mutta Eerikkiä lohdutti kuitenkin tieto, olla viaton edessä kasvoen korkeuden Herran. Näissä mietteissä ja muistellessa armasta kotoansa kivisellä aholla, harmaan vuoren alla, istui mies, ja tehtyään iltarukouksensa, ja hartaammin kuin koskaan ennen, vaipui hän lopulta syvään uneen.
Uneksumisen siivillä kiiteli hänen mielensä ulkona vapaassa luonnossa. Hän näki taivaan reunalla kototienoonsa metsäin ihmeellisen hienoina väikkyvän hopeavalkeassa ilmassa; sinertävät virrat hän näki ja koskien kohinan kuuli, ja ihanalle tuntui hänelle unensa. Metsien sanomaton hienous ja hiilakkaisuus kirkkaassa ilmassa tunkesi armahimmalla hekumalla hänen sielunsa syvyyteen. Hän heräsi, loiskahti ylös sijaltansa, mutta—mikä vimma!—kahleet kalisit jaloissansa. Hänen silmänsä tuijotteli, hirmuisesti vääntyivät huulensa, ja, kiivaasti painaen kätensä vasten otsaansa, kallistui hän vuoteellensa takaisin. Siinä hetken maattuansa synkeimmässä mielenlaadussa, nousi hän taasen ylös, puki päällensä ja varusti itsensä tutkintoon.
Kuuluu vihdoin askeleita hämäräisestä käytävästä, rauta-ovi avataan ja sisään astuu vankivartia ja hänen seurassansa petollinen, kortinheittäjä kolkolla muodolla. Tästä kummastuu Eerikki ja vielä enemmin, koska vihamiehensä lankee polvilleen hänen jalkainsa juureen lausuen:
»Hellitä kahlees, mies; minun on vuoro niitä kantaa nyt. Sinä viaton olet, mutta minä täynnä petosta kuin perkele. Hellitä kahlees ja anna ne minulle, minä huvikseni niitä kannan monen syntini sovinnoksi».
»Mitä tahdot? Selitä!» lausui Eerikki.
»Kuule tunnustukseni: minä itse saatoin taskuus kellon, kostaakseni sinua. Viaton olet sinä. Ja nyt, kiroo minua, jo ennen kirottua. Sinä viaton olet».
Vankivartia sanoi: »Sen on hän asianomaisille jo ilmoittanut vierasmiesten kuullessa. Sinä olet vapaa, ja minulla on käsky hellittää kahlees. Tänne tamppi ja väkivasara!»
Haasteli nyt Eerikki: »Siis astuu taivas helvettiin alas lausuen onnettomalle sielulle siellä: nyt on sovinnon ja riemun päivä, tule helmahani; sillä kaikki on anteiksi annettu. Mitä olet tehnyt, mies!»
»Pimeyden työn».
»Mutta olenhan onnellinen nyt! Kohta on sylissäni ihana, armahin vaimoni, kohta isäni ja lapseni. Oi sä pienoinen!»