»Taivas, tyhjennä hänen päällensä koko autuutes sarvi!» sanoi syntejänsä katuva mies.
»Kohta mun vuorittaa kodon metsät ja peltoen heilimätuoksu.
Todellisuudessa nyt kaikki on yhtä ihanata kuin unessa menneenä yönä.
Se uni vapautta ennusti, se oli taivaan uni. Siis olet tunnustanut,
mies? Mikä pakoitti sun siihen?»
»Omantuntoni vaivat kauheat. Oi, viattomasti kärsinyt mies! taidatko vielä anteiksi antaa?»
»Kaikki, ja sydämmeni pohjasta. Olis mulla enemmin sulle annettavaa, niin antaisin. Toki, jääpä multa tänne jäljelle muutama leipä, vaimoni kädestä tullut—sinä lempeä iltatähti!—jää, multa muutama leipä jää; ne olkoot sun perintös.»
»Ne tarvitset itse eväänä tielläs.»
»Mua evääni kotona vartoo; älköön murenata ennen suuhuni tulko. Minä aamukarjan laitumelle kulkevan näen kujalla lähellä Keltaniemen niittua. Ota vastaan almuni, mies; täällä on ravinto joteskin tiukka. Ota vastaan, sen sulle sydämmestäni annan.»
»En löydä sanoja kiitokselleni sua kohtaan. Myös kiitän taivaan Herraa, joka silmäni avasi vielä näkemään kadottavaa pimeyttä, jossa oljentelin. Tule, rautakahle, sä ihana, viileä voide polttavalle omalletunnolleni!»
Niin haastelit he, ja koskipa tämä kohtaus vankivartianki sydäntä. Hän tehtävänsä teki, päästi kahleista viattoman miehen; ja niinkuin janoova peura rynkäsi Eerikki linnasta ulos. Mutta sen toisen, kurjan, jalkohin kilisevät raudat kiinnitettiin ja ryskinällä taasen teljettiin vankihuoneen raskas ovi.
Kuumasti paistaa puolpäivän aurinko. Pitkin santaista, tomuvaa tietä astelee kiivaasti Eerikki kotoansa kohden. Hän astelee lepäämättä, tuntematta yhtään väsymystä, ja ilon tulesta silmänsä liekehtii, koska liehtoo häntä vastaan kesän liepeä tuuli. Ilta lähestyy, vaeltajamme poikkee sisään erääseen majapaikkaan, jossa hän kohtaa kaksi nuoruuden ystävää ja kylänmiestä. Heillä oli jo tietona Eerikin onnellinen vapautuminen vankeudesta ja siis hänen viattomuutensa myös. Riemuten käyvät he tervehtimään kasvinkumppaniansa, tarjoten hänelle mikä oltta, mikä viinaa. Mutta Eerikki ei viipynyt; vaan, tyhjennettyään kaljatuoppinsa, läksi hän kiireesti taasen kulkemaan eteenpäin.
On yö. Pitkin sumuista kotoniittua käyskelee jo Eerikki; nyt astelee hän tiellä, joka johdattaa ylös taloon laihosarkoen välistä, ja kaikkialla vallitsee äänettömyys ja rauha; kuuluu ainoastaan ruisrääkän ääni viheriänkeltasen, hedelmöitsevän viljapellon ihanasta kätköstä. Nyt seisoo hän kotonsa ruohosella pihalla katsellen huoneita, puita ja kiviä ympärillänsä, jotka synnyinpaikan ihanassa piirissä katsahtelit niin tuttavasti, lempeästi häntä kohtaan. Nyt kuulee hän aitan alta hiljaisen murinan; se on hänen koiransa, joka toki pian tunsi isäntänsä eikä haukkumisellansa ehtinyt herättämään talonväkeä, vaan loiskiili Eerikin ympärillä vingahdellen ja liehakoiten vimmatusti. Mutta tuvan akkunan ääressä seisoo nyt Eerikki, katsahdellen äänetönnä huoneeseen, jossa kaikki makaavat sikeässä unessa. Peränurkan vuoteella näkee hän isänsä syvästi nukkuneena, toisella vuoteella vaimonsa, vaalea, äänetön ja lempeä kuin yöseen lilja, makaavan, lapsi käsivarrella. Hän ei tahdo heitä herättää; vaan huvittaapa häntä enemmin, viipyä vielä joku aika tietämättömyyden ihanassa hämärässä ja säästää kohtaamisen hetkeä. Kauvan katseli hän tätä rauhan kuvausta lakeassa tuvassa tyyneenä kesä-yönä. Viimein läksi hän iloisen koiransa kanssa katsomaan märehtivää karjaansa, joka lepäsi tarhan havusella sialla. Hän ei tainnut olla vähän naurahtamatta katsellessansa pientä, jukuripäätä sonnivaskaa, joka vakailla, totisilla silmillä tuijotteli hänen päällensä ja, ravistaen päätänsä ja puhaltaen, viimein pakeni ometanvajan verhoon, josta kuului pääsköspariskuntain kirahteleva ääni korkeilta vuoteiltansa katto-ortten kyljissä. Tästä taasen astui öinen vaeltajamme harjulle sen korkean vuoren, joka, niinkuin tiedämme, seisoo talon pohjoisella puolella. Istui hän erään männyn juurelle vuoren kiireellä katsahdellen kaukaisiin ääriin, ja hänen aatoksensa käyskeli hiljaisessa hekumassa. Mutta tämä rauhallisesti lepäävä luonto ympärillänsä vaivutti viimein myös hänen Unosen hienoon helmaan.