Aamu koittaa. Levoltansa nousevat talon asukkaat, käyvät kukin askareihinsa, ihmetellen miksi heidän koiransa tänä aamuna niin tavattoman vilkkaana leiskuilee ja häntäänsä viskelee.
Kuuluu nyt kujalta kova rattaan tärinä ja korkea meteli. Ne kaksi kaupungista matkustavaa, jotka Eerikki kohtasi majapaikassa, ovat päättäneet tulla viettämään vapautetun vangin riemupäivää hänen kotonansa, ja, joteskin päissään, ajavat he nyt pihalle, huutaen: »Eerikki! Missä on Eerikki?» Käy heitä vastaan Eerikin vaimo katsahdellen heidän päällensä kummastuen, ja koska he taasen uudistavat kysymyksensä, lausuu hän:
»Miksi tämä pilkanteko teiltä? Miksi etsitte täältä häntä, jonka tiedätte istuvan kahleissa, te tunnottomat miehet?»
»Vaimo, kiitä Jumalaa, ettäs valehtelet nyt. Kahleet ja vankeuden on hän jättänyt kuin mato kuorensa. Vapaa on poika, vapaa kuin sorsa valtameren pinnalla, kuin pääsky ilmassa. Eikö ole hän jo kotona?»
»Korkeuden Jumala! Puhutko totta, mies, vai mielitkö laskea hirmuista leikkiä?»
»Jos en puhu totta, niin tulkoon käpy suuhuni kuin naudan suuhun. Mutta totuutta ilmoitan, ja sentähden olkoon suuni vapaa kuin rihtätappavan härjän. Jumala, suo minulle nyt Bileamin aasin puheen-voima, ja ravistelsinpa tässä selkämunia aamuhetkellä! Jaa, sinä Eerikin kaunis kukkanen, hänen valkea vuohensilmänsä, nyt kiiltäköön poskellas iloinen aamukaste. Ilosta itken minäkin ja rakas toverini tuossa myös. Jaa, vapaa on miehes. Viattomasti heitettiin hän pimeään torniin, mutta viattomuutensa tuli ilmi, ja nyt astelevat töppösensä kotoa kohden, sen tiedämme. Peijakas! jos ei hän nyt etsi itsellensä rautarahaa, niin saapa hän minulta aikalailla korvallensa. Kauppa oli alusta huono, mutta päättyi hyvin, ja sentähden tyhjennämme tänäpän oivalliset harjakannut. Mutta koira vieköön! istuupa poika nukuksissa männyn juurella tuolla vuoren harjulla.»
Vuorelle katsahti vaimo, näki siellä miehensä aamun hohtavassa paisteessa. Nyt, likistäen rintaansa kädellään ja nojaten itsiänsä vasten tuoksuvan tuomen rankaa, lausui hän: »Tukehtuuhan sydämmeni, mutta ihanasti. Oi minua katalaa naista, missä murheen synkeässä yössä olen käyskennellyt! Mutta pimeys siirtyy pois ja suljettu povi lievimään pääsee taas. Oi minua kurjaa, oi minua onnellista! Hän sydämmeni valkeus oli, ja nyt on hän tullut kuin aamun siivillä».—Niin hän haasteli ihanassa häiriössä; mutta äkisti jätti hän pihan, kiirehti ylös vuorelle kuin keväinen, hurja kilo. Siellä jo seisoi vanha isä ilon loistavilla silmillä katsellen uneksuvaa poikaansa. Hetken katselit he molemmat häntä äänettöminä, vaivuit sitten polvillensa hänen viereensä, ja kätensä laski vaimo miehensä olalle, kätensä laski isä poikansa toiselle olalle, ja ihana, juhlallinen aamuvirsi kaikui heidän huuliltansa. Uneksuvan korviin kuului laulu, ensisteen niinkuin hiljainen soitto etäisistä tienoista; viimein kuului se kovemmin ja herätti lopulta miehen. Muutama silmänrävähdys tuijotteli hänen katsantonsa; mutta pian oli hän täydessä huomiossa, istui liikkumatta virren loppuun asti, silmänsä teroittaen korkuuteen päin. Kahtena kirkkaana lähteenä, joiden pohjalla säteilee auringon kuva, loistit vapautetun vangin silmäkuopat, täytettyinä kyynelten hopealla. Kyynelissä viruivat myös isän ja nuoren naisen posket, mutta lempeästi helisi laulu ja vastauksen antoi aamumetsän kaiku. Virsi päättyi ja kiivaasti syleilit toinentoistansa mies ja vaimo, poika ja isä, ja astuit viimein vuorelta alas.
Mutta ne kaksi matkustajaa olit makeasti nukkuneet viheriälle pihalle, päät rakkaasti yhdessä. Väsyneet saivat levätä rauhassa; mutta iloiseen tupaan astui onnellinen seura. Ja katoisiko koskaan heidän muistostansa tämä aamuhetki?
Kuningas päähänsä painakoon voiman loistavan kruunun, konstiniekka laakeriseppelen ohauksiensa ympär, ja sodan-päämies voittakoon suurimman tappelon sodan tanterella, ja kenkään heistä ei kuitenkaan pidä tunteman iloa niin ihanata kuin asujaimet uudistalon avarassa tuvassa tänä aamuna. Pöydän päässä istui isä, lukien vanhasta virsikirjastansa »kiitosta matkan päätettyä»; loimottavan tulisijan vaiheilla nuori miniänsä rakenteli murkinaa perheellensä, usein katsahdellen ihmeellisellä hymyllä miestänsä kohden, joka, pieni lapsi sylissä ja hartaasti kuullellen isänsä lukua, istui akkunan ääressä, jonka kultanen kuva kimmelsi puhtaalla laattialla. Myös talon uskollinen koira näkyi ottavan osaa yleisestä ilosta. Liehutellen häntäänsä kävi hän milloin yhden, milloin toisen luoksi, katsellen heitä leimuvilla silmäniskuilla.
(1852-55)