(1859)
VUORIPEIKOT
Tarina Nurmijärveltä
(1864)
Ei kaukana Nurmijärven kirkolta, lähellä järveä, löytyy vuori, joka kutsutaan Korkeakallioksi. Tämä kuitenkaan ei ole korkeimpia vuoria; mutta länteenpäin loppuu se jyrkällä seinällä jossa nähdään kamoittavasti tuijottelevia luolia ja reikiä. Ylhäällä humisee tuuhea männistö, alhaalla on lakea niittu, jonka ylitse juoksee talvitie kirkolta Palojoen kylään.
Paitsi muutamia kummallisia jälkiä ja kaavoja, joita vuoren kamarassa löytyvän sanotaan, ei ole tällä juuri mitään ihmeteltäviä omaisuuksia, mutta tarina on sille antanut erityisen maineen.—Näin kertoillaan:
Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi kaikille. Muodostansa kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä; päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjas-rivi, ja miehustasta yläpuolelle polvea oli ihonsa pitkävillainen kuin vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen vilja-peltoja, varastellen kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taasen kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kaukempana pesästänsä olivat, itsensä päiväksi kätköhin lymysivät koska eivät auringon valoa suvaita tainneet.
Näillä partioretkillään kulkeissansa varastivat he myöskin Tuusulan kirkosta kalkin ja vuorikotoihinsa veivät ankaran saaliin. Mutta tämä kansan tunteita loukkasi, että näin pyhä kalu ilkeitten peikkoin omaksi joutui; sillä olipa taikauskon aikakausi, ne ajat, koska Piispaa Roomassa (paavia) Jumalan maaherrana maan päällä kumarrettiin ja monta kappaletta, suinkin kirkollista, pyhänä pidettiin.
Asui tienoossa muuan sankari, hurskas ja rohkeamielinen, ja oli hänellä hevoinen kuuluisa vilkkaan juoksunsa tähden. Vasaman lentoon kiivas vauhtinsa verrattiin, koska ratsastajaansa hän sodassa vihamiestä kohden vei.—Uneksui sotilas kerran, että äkisti taivas eteensä avattiin ja enkelin hän näki, joka huusi hänelle: »ota hevoises, ratsasta Korkeakalliolle ja pyhä kalkki peikoilta saata pois», ja näin haasteltua katosi enkeli, taivas jyristen ummistui ja herätti uneksuvan miehen. Tästä unesta kummastui hän kovin, eikä tiennyt mitä aattelisi siitä; mutta kuitenkin, niin mietiskeli hän, oli tämä vaan tyhjä unennäkö.—Toki ilmestyi hänelle sama unelma seuraavanakin yönä ja eriskummaiseksi kävi miehen mieli. Jumalan ääneksi hän tätä arveli mutta kuinka taisi omin voimin hän vuoren luolista peikoilta kalkkia pelastaa? Niin tuumaili hän, eikä kyennyt vieläkään hankkeisiin, joihin häntä unissa käskettiin.—Tulipa kolmas yö, ja, ihmeellistä, aina sama uneksuminen koetteli häntä, ja sulki itsensä taivas nyt niin kovalla pauhinalla, että kauhistuen mies vuoteeltansa hyppäsi ylös. Ei epäillyt hän enään, vaan, kuinka hyvänsä käyköön, päätti täyttää korkeuden tahdon. Miekan vyöllensä hän vyötti, hevoisensa teräväksi kengitti, satuloitsi ja läksi ratsastamaan Korkeakalliota kohden, ja oli tämä jouluaamuna varhain, pilvet taivaan peittivät.
Ehdittyänsä peikkoin vuorilinnan, likeni sankari eräätä luolan suuta, astumatta toki alas hevoisensa selästä, huusi kovalla äänellä: »onko teillä mitään virvoitusta antaa harhailevalle ja väsyneelle matkamiehelle?» Tuotiinpa hänelle juotavata, mutta jotensakin kehnolla astialla, lehmänsorkassa hänelle joulua tarjottiin. »Niin huonosta astiasta en juoda taida. Eikö löydy teillä parempata?» sanoi hän ja tuotiinpa toisten, mutta eipä toki paljon paremmalla astialla, häränsarvella miehelle joulu-olutta tuotiin. Mutta haasteli rohkea sankari: »Enhän verisestä sarvesta juoda ilkee. Oi, ystävät! eikö parempata kannua joulu-aamuna teillä?» Peikko luolaansa takaisin kääntyi ja, hetken viivyttyään, palasi taasen, kädessään kiiltävä, hopeainen kalkki; tätäpä ratsastaja tarkoittanut oli. Kalkin hän vastaan otti, joka täynnä oli jotain valuvaa ainetta, ja arvasi hän hyvin, että olisi hän henkensä paikalla heittänyt, jos sitä huulillensa laskenut olis. Mutta vilauksessa hän kihisevän kuljun maljasta yli olkansa viskasi, kannusti hevoistansa, kiiti kuin leimaus pois ja pyhän astian myötänsä vei, ja riensi hän pitkin talvitietä Tuusulaa kohden. Mutta tästäpä kärhämä peikoille nousi, ja kiljuen läksivät he sankaria vainoomaan, maljaa häneltä takaisin saadaksensa ja kostaaksensa häntä kuolemalla.