Kahdenpuolen nyt koeteltiin jalkaen nopeutta. Ruuna vilkasi kuin siivillä varustettu noita-hevoinen; puut, kivet ja kannot sankarin silmissä ohitsemennessänsä yhteen sulivat vauhdin tuimuudesta. Mutta vinha oli myös peikkoin juoksu, aina likemmäs he joutuivat pakenevaa miestä, ja hirmuinen meteli ja pauhu oli, kauvas kaikui pimeä metsä heidän kirkunastansa.—Koska sankarimme lähes puoli penikulmaa näin ratsastanut oli ja ehtinyt mäen juuri likellä Palojoen kylää, niin eipä paljon enään puuttunut, etteivät saavuttaneet häntä peikot, ja kuolemata vartoi hän vaan. Mutta sillonpa äkisti eteensä aukeni taivas, ja enkelin, samoin kuin unissa, hän nähdä sai ja kuuli huudon: »aja ristikölle», ja tuli tämä ääni enkeliltä, joka kohta taasen pilvihin peittyi. Mutta, katsahtaen eteenpäin, huomasi uros mäen alla pellon, jossa vesivaot ristiin kynnetyt olivat, sitä kohden hän ratsasti, yksi loiskahdus ja ruuna ristikkö-saralla seisoi, ja tämä oli sankarin pelastus; sillä peikot he seisahtivat ulkopuolelle aitaa kuin olisi heitä kohdannut tulinen seinä. Hetken kiertelivät he ympäri peltoa, mutta koska päivä idässä siintämään rupesi, kiirehtivät he taasen kallioluoliinsa takaisin. Kiireesti ratsastajakin kirkkoa kohden tiensä jatkoi, koska havaitsi hän maljan sulaamiseen käyvän. Kuin tuulissa ja pilvissä hän eteenpäin ratsasti, ja koska ehti hän kirkon viimein, niin uljas ruunansa, vahdosta valkoinen, kaatui koskaan enään nousematta. Mutta kirkkoon, jossa parhailleen jumalanpalvelusta pidettiin, astui sotilas ja papille antoi kaikin, jonka syrjään pieni kolo oli jo sulamaan ehtinyt; mutta sulaminen seisahti ja jähtyi malja, koska pappi sen siunannut oli; ja korkealla äänellä seurakunta Jumalaa kiitti ja sankaria kunnioitti.
Todistukseksi, että näin on tapahtunut, kertoilevat vielä vanhat, heidän läsnä ollessansa nähneensä tämän kalkin syrjässä niinkuin sulanneen loven. Mutta vielä muistuttaa tapausta mäki, jonka harjulla sankari neuvon pelastukseen kuuli, ja pelto, joka hänen peikkoin kynsistä pelasti: mäki kutsutaan vielä Ristinmäeksi ja pelto siinä alla Ristinpelloksi.
Näin tapahtui maljan kanssa; mutta kauvan eleskelivät peikot vielä nimitetyn vuoren luolissa, ammattiansa harjoitellen; mutta viimein toki elonsa äkisti häiritettiin. Eräänä sunnuntai-aamuna tunki komeroihinsa ankara ääni, kelloin soitto Nurmijärven uudesta kirkosta, ja tätä eivät he suvaita tainneet, koska tulena se korvissansa poltti. Kuin kanuunoista ammutut he ulos luolistansa ylisniskoin sekamelskassa syöksähtivät, huutaen vielä mennessänsä: »jo Nurmijärven musta-sonni mylvää,» ja pakenivat ainiaksi.
Tämän kanssa yhteen muotoon vetäviä tarinoita on, kenties muillakin kansoilla; mutta laita on melkein kaikkien tarinain etteivät juuri koskaan ole ilman heimolaisetta muualla; ja tällä tässä on oikeus käydä omituisena, niinkuin muillakin muissa maissa.
Maalarille, mielestämme, olisi tässä kiitollinen aine. Kuvaus, jossa ratsastaja yöllä syksyisessä tienoossa pitkin tietä kiitää, jälissään peikot ahdistaen häntä, pilvet taivaalla hajoovat ja enkeli näkyy, joka sankarille huutaa jumalten neuvon, tämä ehkä olis miellyttävä kuvaus.
End of Project Gutenberg's Runot; Lyhyet kertomukset, by Aleksis Kivi