Heikenee vihdoin valkean loiste,
Virsi myös vaikenee,
Äänettä kauvan istuvat kaikki
Vakaasti miettien
Tulisian hohtaes,
Punahiilen himmetes;
Ja lepohon käyvät he viimein
Vuoteelle olkiselle.
Korkea juhla, ihana ilta
Oljilla kultasil,
Valossa valkeen, ilosen liekin
Sumusen yösen kohdus!
Ken sua taitaa unohtaa?
Ken sun virttes kaikunaa?
Ken lapsukaist äitinsä helmas
Vajassa Bethlehemin?
EKSYNYT IMPI
Metsään keltakiharainen impi
Asteleevi kanervaisel maall;
Kohden taivast otsa puhdas välkkyy,
Katsannossa onpi tyyneys.
Haastelee hän yksin käydessänsä:
»Vallitsija kirkkaan korkuuden,
Suo mun aina silmät puhtaal, vakaal
Puolees taitavani katsahtaa.
Opeta mua eloo rakkauden,
Valkeutes pyhä virtakoon
Poveheni, ja mä, pelkäämättä
Pimeyden valtaa, tieni käyn.
Ja kun viimein päätetty on matka,
Astun kunniasi kaupunkiin,
Jonka muurit kullast, krysoliiteist
Hohtaa kesäsillä kunnahil.»
Mutta päivän heljä silmä sammuu,
Luonto pimeydes hengittää;
Polultansa kaunis neito eksyy,
Öises salossa hän harhailee.
Pilvet taivaal kiitää, leimahtelee,
Jyrisee, ja itkee raskahaast;
Mitä elävätä maassa, ilmas,
Rientää kätköin luolain, pesien.
Mutta mihen pakeneevi neito,
Missä myrskyssä hän suojan saa?
Eteenpäin hän yhä käyskeleevi
Kuusistossa ruohottomal maall.